Tavallisuus. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni, kun koetan kuvailla Joni Skiftesvikin kirjoituksia. Mutta Skiftesvikin tavallisuus on juuri hänen ehdoton valttikorttinsa: harva pystyy rakentamaan melko vähäpätöisistä asetelmista niin voimakasta proosaa kuin Skiftesvik. Tilanteet ovat arkisia. Ne voisivat tapahtua melkein kenelle tahansa. Silti (vaiko siksi?) ne ovat tarinan arvoisia. Skiftesvikin kirjaan on helppo tarttua, sen kanssa on helppo rentoutua. Voi luottaa, että tarina kantaa.
Petsamon kultatynnyri on juuri tällainen kokoelma. Pitkän nimikertomuksen lisäksi mukana on viisi lyhyempää tarinaa. Tapahtumapaikat ovat pohjoisessa, Petsamossa juuri ennen talvisotaa sekä Perämeren ja Oulun ympäristöissä. Novellien aiheet vaihtelevat sotaveteraanin kattotalkoista petetyn naisen kostoon ja puihin kahliutuvista luonnonsuojelijoista luonnonvarojen kartoittamiseen. Sen enempää erittelemättä jokainen kirjan tarinoista puoltaa paikkaansa teoksessa, jokainen kannattaa lukea.
Ja ne lapset. Jo esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja osoitti Skiftesvikin poikkeuksellisen taidon asettua lapsen asemaan, ja Petsamon kultatynnyri vahvistaa kokemusta entisestään. Matkalla Maluriin -novellin sumuun eksyvät purjehtijat eivät enää ihan pikkupoikia ole, mutta nuoria yhtä kaikki. Niminovellissa sen sijaan käsitellään rajua perheväkivaltaa lapsen näkemänä ja kokemana. Kaikki haavat eivät ehdi arpeutua 50 vuodessakaan.
Joni Skiftesvikin vinkkaaminen on aina iloinen asia. Lukekaa Petsamon kultatynnyri, jos haluatte paeta hetkeksi arkea laatuproosan pariin!