Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lakimies, rikostutkija, teologi (myös ex-konna) J. K. Tamminen tietää mistä puhuu kirjoittaessaan 1990-luvun lamasta Suomessa, yrittäjänä itsekin kantapään kautta kantapäänsä tuolloin kastelleena.
Pankit ja pankinjohtajat olivat yrittäjille ensin ystävällisiä lainantarjoajia, sitten lähes verikoiria. Yrittäjät ajettiin valtion suosiollisella avustuksella teuraalle, jossa moni riisuttiin puille paljaille ja jätettiin velkakierteeseen takuumiesten kanssa.
Auttajia ei juuri löytynyt.
Moni menetti omaisuutensa lisäksi perheensä ja elämänhalunsa. Köyhät köyhtyivät ja pakkohuutokaupat sun muut keplottelut rikastuttivat rikkaita lisää.
Jotkut saivat vuosien mittaan hoidettua elämänsä kuntoon ja ilon irti pienistäkin asioista, kuten tämäkin kirjassa haastateltu liikemies, jonka kauppa kutistui pakettiautoon:
”Minulla oli autossa apumiehen penkillä keltaista Jaffaa ja savolaisia karjalanpiirakoita. Autoradiosta tuli kivaa musiikkia. Oli syksy, mutta kuitenkin kirkas ja kuiva sää. Olin niin onnellinen. Niin kovin onnellinen.”
Ymmärtäähän tuon, kun elämä oli tuntunut aikaisemmin tällaiselta:
”Elettiin pitkään sellaista asemasotavaihetta, jossa pankinjohtaja lähinnä uhkaili minua sekä takaajia ja minä jaoin lupauksia. — Uupuminen ja kaupan laskeva myynti ei tilannetta auttanut. Lopulta pankki irtisanoi luotot ja haki yhtiöni konkurssiin.”
Tamminen analysoi ja ruotii asiat syineen sysineen esille: haastattelee Iiro Viinasen ja Ralf Sundin ja lainailee Ahon ja Kullbergin kirjoja. Jututtaa nimettömiä pulaan joutuneita, pettyneitä, avuttomia yrittäjiä, myös haastemiehiä, jotka pääasiassa saavat asianomaisilta reilut paperit, monet pankinjohtajat, pesänhoitajat ja -jakajat vähemmän reilut, puhumattakaan ulkomaisista perintätoimistoista.
Asioiden ydintä kaivellessa käy ilmi, ettei lama voinut johtua Neuvostoliiton hajoamisesta ja kaupan hyytymisestä, sillä idänkauppa oli vain 2 prosenttia bkt:sta. Muita syitä löytyy kyllin: oli liian vahva markka, tulivat ulkomaiset luotot ja niin edelleen. Suomi oli muka kuin Japani, paitsi että:
Suomi taasen oli kuin pikavipillä eteenpäin kiihdyttävä hulivili, jonka taloudellinen itsetunto oli kuin keväinen jää: se oli tuomittu sulamaan.
Japani investoi vientikaupan kehittämiseen, Suomessa panostettiin kuluttamiseen, siis ”hetken huumaan ja nautintopalveluiden lisäämiseen”, ”kylpyläbuumi” valloitti Suomen. Esko Aho Pääministeri-kirjassaan kirjoitti yhtäläisesti: ”Suomen vei kriisiin myytti Euroopan Japanista.”
Luen kirjaa kuin parastakin romaania, jossa tosin lähes kaikille kirjan päähenkilöille eli haastatelluille käy huonosti, ja he jäävät sivuosaan pankinjohtajien ja muiden mahtavampien voimien jakaessa heidän omaisuutensa.
Kirja tuntui vanhan kertaukselta, mutta silti yhä mielenkiintoiselta vakuuttavuudessaan. Tekijä taitaa asiansa, asianomaisena, lukekaa vakuudeksi vaikka Tammisen talousrikollisen muistelmat: Konkursseja ja muita konnuuksia (Minerva 2016).