Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Periferia ei liiemmin kuvaile itseään: takakansi on täysin tyhjä, Olli-Pekka Tennilän kansikuva sentään asemoi lukijan lähiöiden kerrostalojen, arkkitehtuuria luonnostelevien kuvien äärelle. Asuttuun, rakennettuun tilan. Ei siis auta kuin sukeltaa tekstiin ja katsoa, mitä se kertoo.
Ensimmäinen mielleyhtymä: teksti on kuin jostain kummallisesta kenttätutkimusraportista. “Kyseessä on erityinen ongelma-alue, jonka / toiminnallisuutta on kehitettävä.” menisi vielä täydestä jostain lähiön tilaa kuvaavasta virallisesta raportista, mutta entä sitten jatko seuraavalla sivulla:
Siirtymä on väkivaltainen, eivätkä entiteetit koe
kuuluvansa osaksi lineaarista jatkumoa.Alue on syntynyt tyhjyydestä, sekasortoisesta
alkutilasta tai alkumeren pohjasta.
Jotain levotonta tässä on. Runoissa on sekä virallisen sävyistä huomiointia, paljon elotonta toimijuutta, huolta valaisinten muotokielen muuttumisesta, satunnaisesti esiin nouseva ”hän”, toisinaan ääneen pääsevä runominä tai puhuteltu ”sinä”. Ei siis pelkkää rakennetun ympäristön havainnointia; tässä ympäristössä elää ja toimii yksilöitä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Periferia on Joel Mäkipuron esikoisrunokokoelma. Siinä on outoa kauneutta, mutta samalla se jää vähän etäiseksi, vaikeasti hahmotettavaksi. Se et ole sinä, se olen minä; en löydä oikein koskettavaa kontaktipintaa tähän Mäkipuron kuvaamaan lähiöön. Yksittäisissä runoissa on kiehtovia säkeitä, mutta kokonaisuus tuntuu paikoin vähän itseään palvelevalta nokkeluudelta.
Ehkä “Asunto-osakeyhtiöiden resurssit toteuttaa laajoja hankkeita / lyhyessä ajassa ovat kuitenkin rajalliset.” ei vain ole ihan sitä, mitä runoudelta juuri nyt haen. En kuitenkaan tuomitse liian jyrkästi; kyllä tämä jonkunasteisen kiinnostuksen Mäkipuron seuraavia askelia kohtaan jättää ja sen verran kiehtoo, että rohkenen Kirjavinkkien lukijoille tätä vinkata.
