Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nostalgisissa mielikuvissa menneisyyden perinteiseen perheeseen liitetään sellaisia asioita kuin turvallisuus, pysyvyys ja vastuullisuus. Monessakin mielessä nämä mielikuvat ovat kuitenkin harhaanjohtavia, pikemminkin 1800-luvun porvarillisen yhteiskunnan konstruktioita, kuin todellisuutta.
Vastoin yleistä luuloa uusperheet olivat ensinäkin varsin yleisiä menneisyydessä; puolison varhainen kuolema ja leskeys ei ollut tavaton kohtalo alhaisen eliniänodotteen yhteiskunnassa. Avioparin ja perheen yhteinen sukunimikään ei ole mikään vuosisatainen perinne, vaan sen valtakausi kesti vain 1930–1980-luvulle. Kaiken kaikkiaan se mitä nykyään ajatellaan perinteikkäänä ei välttämättä sitä ole, ja se mikä on nykyajan näkökulmasta luonnollista, ei ollut sitä aikaisemmin.
Perheiden jäljillä -kirjan 13 artikkelia osoittavat miten monella tavalla nykyajalle tyypillisinä pidetyt ilmiöt löytyvät myös menneisyydestä, ja miten perheet olivat paljon moninaisempia kuin usein ajatellaan. Kirja kiinnittää myös huomiota siihen, miten nykyään kuviteltua menneisyyttä voidaan käyttää myös vallankäytön välineenä.
Muutamat artikkelit kirjassa herättivät erityistä mielenkiintoa. Maija Ojala-Fulwoodin Naisleskien johtamat käsityöverstaat uuden ajan alun kaupungeissa -artikkeli johdattelee ammattikuntien aikakaudelle. Ammattikunnat säätelivät tarkasti paitsi käsityöläisen ammatin harjoitusta, niin myös sosiaalista kanssakäymistä ja oikeastaan elämän jokaista osa-aluetta.
Tällainen perheyritys oli ihanteeltaan ilman muuta miesvaltainen, mutta leskeyden myötä naiselle avautui myös mahdollisuuksia itsenäiseen toimintaan. Ammattikuntalaitoksen erikoisuuksiin kuului myös se, että mestarinoikeudet siirtyivät lesken kautta uudelle aviomiehelle. Koska mestarinoikeuksia oli vaikea saada näillä tiukasti säädellyillä markkinoilla, oli leskellä hyvät mahdollisuudet avioitua uudelleen. Lontoossa puolet yli 40-vuotiasta leskistä avioitui itseään keskimäärin kahdeksan vuotta nuoremman miehen kanssa, tilasto joka yllätti ainakin itseni.
Tiina Miettisen ansiokas artikkeli Noituus ja seksuaalirikolliset pietarsaarelaisissa perheissä 1600-luvun lopulla puolestaan tarkastelee noituudesta syytettyjen siteitä perhepiiriinsä ja ympäröivään yhteisöön. Artikkelista käy hyvin ilmi miten noituussyytösten taustalta löytyi usein hämäriä vaikuttimia, esimerkiksi Olof Joninpoijan perheen kivuliaat kokemukset kiteytyvät perheen ulkopaikkakuntalaisiin juuriin. He olivat paikkakuntalaisille vieraita ihmisiä, joita ei haluttu kylään kilpailemaan resursseista.
Yhteisön silmätikuksi joutui helpommin tällainen irrallinen perhekunta, jolla ei ollut tukenaan laajaa suku- tai liittolaisverkostoa. Vaikka noituussyytökset kohdistettiin naisiin, niiden vaikutukset eivät rajoittuneet vain yksilöön, vaan ne leimasivat samalla koko perheen. Tämä antoi avaimet kokonaisen perhepiirin mustamaalaukseen, mikä oli tehokas keino raivata pois kilpailijat. Sama kuvio näkyy myös seksuaalirikossyytöksissä – vaikka naista syytettiin, hyökkäyksen todellinen kohde saattoikin olla perheen pää, olihan hän vastuussa taloudestaan. Huhuilla oli helppo tehdä suurta vahinkoa.
Toki syytösten taustalla saattoi olla myös todellista pelkoa, ajateltiin että perheen ”noituus” näkyi sen muissakin jäsenissä ja saattoi tarttua myös perheen ulkopuolisiin. Pietarsaaressa noituussyytökset kohdistuivat yhä uudestaan tiettyihin perhepiireihin, kuten Keski-Euroopassakin, Miettinen huomioi.
Vielä on mainittava Ilana Aallon artikkeli Kiireen tyrannisoimat perheet, joka käsittelee historian käyttöä 2010-luvun perhekeskustelussa. Keskustelun sävy kuulostaa tutulta: nykyajan vanhemmuus on hukassa, kiire on nykyajan vitsaus ja vanhempien kiireet ja kiinnostuksen puute ovat syynä nuorten ja lasten yhä varhaisemmalle oirehtimiselle. Keskusteluissa siten oletetaan menneisyys, jossa vanhemmat olivat paikalla ja kiirettä oli vähemmän.
Aalto antaa hyvän kuvan tästä polveilevasta keskustelusta eri nyansseineen ja siitä minkälaisen haasteen se esittää historiantutkimukselle. Yleinen keskustelu on nimittäin usein jopa hämmästyttävän kaukana siitä, miltä arki tutkimustulosten valossa näyttää. Historiankuvat jäävät usein ympäripyöreiksi ja joksikin joka esittää vastakohtaa, kun puhutaan nykyajasta ja nykyperheestä. Kun tulkinta perheiden kiirekriisistä muodostuu populaarissa keskustelussa vallitsevaksi, jopa ajankäyttötilastoihin perustuvat tutkijanpuheenvuorot, joissa vakuutetaan päinvastaista, vaikuttavat epäuskottavilta, Aalto kirjoittaa.
Silti perhehistorian tutkimusen tehtävänä on historiakuviin vetoavassa debateissa nimenomaan muistuttaa menneisyyden moninaisuudesta ja suhteellistaa nykyajan huolia. Historialla on nimittäin kykyä avata mennyttä niin, että syntyy tilaisuuksia kuvitella myös erilaisia tulevaisuuksia, Aalto pohtii.
Ilana Aallon kommentti onkin oikeastaan hyvä yhteenveto koko kirjalle ja sille miksi tällaisia keskustelunaloituksia oikein tarvitaan, ja mitä annettavaa historian tutkimuksella ylipäätään voi olla myös nykypäivälle. Monipuoleista lähdeaineistoa hyödyntävä Perheen jäljillä antaa hyvät työkalut ymmärtää menneisyyden perheiden moninaisuutta ja hahmoittamaan vaihtoehtoisia ratkaisuja myös nykyperheissä. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen!