Riitta Kylänpään Pentti Linkola: Ihminen ja legenda palkittiin vuoden 2017 Tietokirjojen Finlandia-palkinnolla, joten vertailua siihen on vaikea välttää. Pelko toisesta liian samanlaisesta kirjasta karisee kuitenkin nopeasti. Kylänpään teos kertoo enemmän Linkolan tekemisistä ja Anneli Jussilan taas enemmän Pentistä itsestään. Esimerkiksi kalastus jää Jussilan kirjassa sivurooliin.
Ensimmäinen teema Kalastajan mökki alkaa hyväntuulisena kuvauksena, jossa myös miljöö on tärkeässä osassa. Lintujen lisäksi Linkola paljastuu mm. suureksi perhosten ja puiden ihailijaksi. Ehkä yllättävintä on hänen kuvaaminen kulinaristiksi, joka ei elänytkään pelkästään kalalla ja kaurahiutaleilla. Samalla Linkola oli kuitenkin ruokahävikin vähentämisen pioneeri.
Sillä että henkilökuvan kirjoittajalla on pitkä, läheinen suhde teoksen kohteen kanssa on hyvät ja huonot puolensa. Uutta tietoa Linkolasta, hänen luonteestaan ja ajatuksistaan tulee paljon, mutta välillä ihmissuhteet nousevat liikaakin esiin. Jussila tunsi ehkä Linkolan paremmin kuin kukaan muu, mutta jäi hänellekin osin tuntemattomaksi.
Kirjan edetessä sävy alkaa vakavoitua, kirjoittajan mennessä yhä syvemmälle Linkolan tekstien ja persoonan taustoihin. Mielenkiintoiset pohdinnat vievät kirjallisuuteen, uskontoon ja mytologiaan. Linkolan vertaaminen Väinämöiseen tai Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen saa aluksi hämmentymään, mutta ovat kuitenkin perusteltuja.
Aate ja aika antaa mielestäni melko hyvät eväät ymmärtää myös Linkolan radikaaleimpia ajatuksia. Se kertoo paljon enemmän kuin usein mediaan nostetut, laajasta kokonaisuudesta irrotetut yksittäiset lauseet. Viime vuosina hänen ennustustensa, kuten kulutushuuman tuhoisuuden, on tunnustettu yhä useammin pitävän paikkansa.
Jussila toimii Luonnonperintösäätiön suojelujohtajana ja kirjan lopussa kerrotaan myös säätiön perustamisesta. Linkolalle oli luultavasti vaikeaa hyväksyä, että metsän ostaminen on paras tapa suojella se, mutta lopulta hänkin myöntyi ajatukseen ja säätiön arvokas työ pääsi vauhtiin.