Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kokeneella pelitoimittajalla ja -kirjailijalla Juho Kuorikoskella on kirjalleen yksinkertainen agenda: määritellä pelit kahdeksanneksi taiteeksi heti siihen kirjallisuuden, teatterin, kuvanveiston, maalaustaiteen, musiikin, arkkitehtuurin ja elokuvan jatkoksi.
Kuorikosken näkemys on, että pelit ovat se lopullinen taidemuoto, johon kaikki muut taidemuodot johtavat. Kuten elokuva ennen sitä, se omaksuu itseensä kaikkien muiden taidemuotojen piirteitä ja lisää päälle sitten jotain omaa – pelien tapauksessa erityisesti kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan ominaisuuksien päälle rakentuu vuorovaikutus, jota mikään toinen taidemuoto ei tarjoa.
Ensimmäinen haaste on tietysti saada yleisö näkemään pelit muuten kuin taloudellisena kysymyksenä tai ongelmana – nämähän ovat ne näkökulmat, joista pelejä lehdistössä yleensä lähestytään. Peleistä puhutaan taloussivuilla, kun ihmetellään Angry Birdsin myyntilukuja tai Supercellin huipputuloksia.
Toinen näkökulma on sitten päivitellä peliongelmia tai kauhistella pelien väkivaltaisuutta. Miksei pelejä käsitellä lehtien kulttuurisivuilla? Kulttuuriahan nekin ovat. Ylipäänsä pelejä käsitellään häpeällisen vähän vaikka sanomalehdissä; joka päivä riittää sivukaupalla tilaa urheilulle, mutta pelejä arvioidaan varsinaisen pelilehdistön ulkopuolella erittäin harvoin.
Pelitaiteen manifesti on kaunis kirja ja painavaa asiaa, ihan kirjaimellisestikin. Upea kuvitus tuo pelien kuvataiteellisia ulottuvuuksia hyvin esille ja mikä kätevintä, kuvien yhteydessä on QR-koodit, joista pääsee vaivattomasti videoiden äärelle näkemään liikkuvaa kuvaa. Kirja on vaikuttava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos haluaa syventää ymmärrystään peleistä.
Jos jostain miinuspisteitä jakelisin, niin kirjan väheksyvästä asenteesta lautapelejä kohtaan. Ikään kuin vahvasti narratiivisia ja immersiivisiä lautapelejä ei olisi olemassakaan. Toki jos Dark Soulsia verrataan shakkiin, niin videopeli on takuuvarmasti se immersiivisempi valinta – mutta entä jos vertailukohtana olisikin Dark Souls -lautapeli tai vaikkapa Kingdom Death: Monster? Asetelma olisi toisenlainen. This War of Mine on palkittu videopeli sodan kauhuista, mutta sama asetelma on rakennettu myös lautapeliin, joka sekin on suuresti pidetty ja arvostettu.
Olen samaa mieltä kuin Kuorikoski: toivon, että kirja onnistuu herättämään keskustelua pelien luonteesta ja auttaa luomaan peleille nykyistä laajempia merkityksiä. Tarvetta kyllä olisi.
