Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Liv Strömquistiin tutustuin vuonna 2019, kun jostain syystä innostuin lukemaan Strömquistin siihen asti suomeksi ilmestyneet albumit. Niiden yhdistelmä melko yksinkertaista sarjakuvakuvitusta ja raskaita tekstimassoja toimi minulle, koska asia – feministinen kulttuurihistoria, sosiologia ja filosofia – toimii.
Uuden Peilisalissa-albumin kannessa on valokuva naisesta pukeutuneena vanhanaikaiseen asuun, joka tuo mieleen Lumikin äidin. Kirja käsittelee kauneutta ja vaikeaa suhdetta, joka meillä siihen on. Miksi Kylie Jennerin ja Kim Kardashianin kaltaisilla ihmisillä on yleisöönsä se vaikutus mikä heillä on?
Strömquist marssittaa albuminsa sivuille tuttuun tapaan sosiologeja ja filosofeja, kuten ranskalaisen René Girardin, jonka ajatus mimeettisestä halusta sopii selitykseksi: Girardin mukaan fyysisiä tarpeita lukuunottamatta ihmiset haluavat lähinnä sitä, mitä toisetkin haluavat. Ihminen ei useinkaan tiedä, mitä haluaisi, joten on helpompaa kopioida haluamisensa kohde joltain toiselta. Kun uskonnon ja perinteiden kaltaiset rajoitteet eivät enää pitele meitä yhtä paljon, ihmisten haluamisen mahdollisuudet ovat rajattomat.
Tämän mimeettisen halun seurauksena kun sekä subjekti itse että halun esikuva haluavat samaa asiaa, heidän välilleen syntyy kilpailuasetelma. Kaunista ihmistä tai hienon auton ostanutta naapuria alkaa pitää kilpailijanaan. Ihailu ja aggressio kietoutuvat yhteen.
Nykypäivän tähtien lisäksi teoksessa tarkastellaan lähemmin Itävallan keisarinna Elisabethiä eli Sissiä. Hän oli aikakautensa arvostetuin kaunotar ja Strömquist osoittaa, miten monin tavoin Sissi sai kauneudestaan kärsiä.
Sarjakuvana Peilisalissa ei edelleenkään ole mitään genren huippua, Strömquist hukuttaa edelleen lukijansa tekstimassaan ja minusta on edelleen vähän ärsyttävä maneeri ne puhuvat päät, jotka toistavat tekstilaatikossa sanottua samoin sanoin. Strömquist on hyvässä ja pahassa entisellään. Kun olen lukenut uudempaa feminismiä edustavia teoksia, Strömquist on myös alkanut näyttää vähän valkoiselta ja keskiluokkaiselta.
Kaikesta huolimatta tämä on minusta oikein mainio sukellus kauneuteen yhteiskunnallisena kysymyksenä. Strömquistin huumorintaju toimii yhä ja jos on pitänyt aikaisemmistakin Strömquistin albumeista, tämäkin varmasti miellyttää. Strömquistin luottosuomentaja Helena Kulmala on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa.
