Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joe Sacco on kuuluisa nimi sarjakuvakentällä ja erityisen tunnettu mies on laadukkaasta sarjakuvajournalismistaan. Saccon viimeisimmästä sarjakuvasta on tosin kulunut jo useampi vuosi, mutta sen antaa anteeksi kun pääsee lukemaan miehen uusimman teoksen, jonka parissa Saccolla on varmasti vierähtänyt työtunti jos toinenkin.
Paying the Land on hyvin monitahoinen teos. Se on vaivoja säästelemätön matkakertomus, jossa suunnataan Kanadan luoteisterritorioihin ja reportaasi, joka kertoo kokonaisen kulttuurin hallitsemattomasta muutoksesta ja tuhosta. Dene-intiaanit ovat eläneet Mackenzien jokilaaksossa lukemattomia sukupolvia, mutta vanhat keinot ovat joutuneet väistymään modernin maailman tieltä. Kirjan alussa kuuma puheenaihe on erityisesti kiistelty vesisärötys, eli menetelmä jolla päästään käsiksi kivirakenteissa oleviin liuskekaasu- ja liuskeöljyesiintymiin. Dene-kansalle vesisärötys on sekä siunaus että kirous. Toisaalta se tuo työpaikkoja alueelle jossa ei muuten olisi taloudellista toimintaa, mutta luonnon kannalta vesisärötys on kaikkea muuta kuin hyvä asia, sillä se voi tuhota mm. pohjavedet.
Lukuisten haastattelujen kautta tilanteen monitahoisuus vähitellen aukeaa. Saccon reportaasissa on kiitettävää se, että hän ei yritä antaa tilanteesta yksinkertaistettua kuvaa tai yritä sanoa lukijalle mitä mieltä asioista pitäisi olla. Hän antaa ihmisten puhua, puolesta sekä vastaan, kunnes vähitellen haastattelujen myötä aukeaa kuva koko yhteisoä jakavasta juovasta, joka ulottuu paljon vesisärötystä syvemmälle. Dene-kansaa, samaten kuin monia muitakin alkuperäiskansoja, vaivaa näköalattomuus, joka näkyy paitsi alkoholismina ja itsemurhina niin myös kotiväkivaltana. Miksi kokonainen yhteisö romahtaa tällä tavalla?
Tämä kohta Paying the Landissa on vedenjakaja. Siinä missä sarjakuvan ensimmäinen kolmannes kertoi seurauksista, nyt siirrytään syihin ja ne ovat kohtalaisen kammottavaa luettavaa. Dene-intiaanien identiteetti ei ole murentunut vain nykymaailman paineessa, vaan 150 vuoden ajan alkuperäiskansojen kulttuurin tuho oli ihan virallista Kanadan politiikkaa.
Niin sanottu koulukotijärjestelmä kesti aina vuoteen 1996 asti, ja sen tavoitteena oli siirtää alkuperäisasukkaiden lapset kouluihin kauas omasta kansastaan ja assimiloida heidät valtavirtakulttuurin piiriin. Nämä katolisen kirkon ylläpitämät koulut eivät olleet mitään lempeitä laitoksia. Omalla äidinkielellä puhuminen oli kiellettyä ja oppilaiden ei sallittu edes käyttävän omia nimiään, vaan heille määrättiin numerot. Fyysinen ja seksuaalinen väkivalta kouluissa oli yleistä, ja sosiaalinen dynamiikka näissä laitoksissa muistutti vankiloita jengeineen. Kaikkiaan 6000 oppilasta ei lähtenyt näistä kouluista koskaan, vaan kuoli erilaisten laiminlyöntien seurauksena.
Vuonna 2015 Kanadan virallinen totuus- ja sovituskomissio tuli johtopäätökseen, että hallitus yhdessä kirkon kanssa oli syyllistynyt kulttuuriseen kansanmurhaan. Tehtyä ei voi kuitenkaan enää peruuttaa. Koulun käyneille edessä oli dilemma. Paluu omaan yhteisöön on vaikeaa; äidinkieli oli kenties unohtunut, saati sitten ne erätaidot, jolla pidetään pyyntiyhteisö koossa. Kenties yhteisön jäsenet eivät edes halua takaisin nuorta, joka ei enää edusta heidän kulttuuriaan. Oma kulttuuri on näin viety väkivalloin pois, mutta mitä sen tilalle oikein saatiin?
Ongelmista huolimatta dene-kansa taistelee oikeuksistaan ja tästä pääsemme takaisin vesisärötykseen. Monille vesisärötys on vihdoin avain dene-kansan riippumattomuuteen ja taloudelliseen itsenäisyyteen, mutta tarjoaako se todella sitä? Ja onko minkäänlainen paluu vanhoihin tapoihin tai elämänkatsomukseen enää mahdollinen? Denet ovat perinteisesti ajatelleet, että ihminen ei voi omistaa maata, vaan maa omistaa ihmiset. Olemme osa sukupolvien ketjua ja siten olemme velkaa myös niille sukupolville, jotka tulevat jälkeemme. Dene-arvojen yhteensovittaminen vesisärötyksen kaltaiseen luontoa tuhoavaan menetelmään ja toisaalta toive jonkinlaisesta autonomiasta on haastava vyyhti, jolle Sacco ei tarjoile valmiiksi pureskeltuja vastauksia.
Pakko sanoa, Paying the Land on kyllä kehunsa ansainnut. Moniääninen ja empaattinen teos onnistuu antamaan kattavan kuvan erään alkuperäiskansan kohtaamista haasteista, samalla kuin esittelee koko joukon mielenkiintoisia haastateltavia. Toki ei kannata unohtaa, että monet sarjakuvassa mainitut tapahtumat koskevat myös muita Kanadan alkuperäiskansoja, joten siinä mielessä kirja antaa myös hyvän näkymän Kanadan kolonialistiseen perintöön laajemminkin. Saccon kynänjälki puolestaan on aina ollut sikäli mielenkiintoista, että sarjakuvaa selatessa sivut näyttävät melkein liian täyteen ahdetuilta ja jotenkin raskailta. Itse lukiessa kerronta kuitenkin luistaa kuin junan vessa ja niin tälläkin kertaa. Paying the Land ei ole pelkästään sarjakuvareportaasia parhaimmillaan, vaan uskallanko jopa sanoa, mestariteos. Tätä teosta kelpaa todellakin suositella!
