Pascal Engmanin Patriootit on vuonna 2017 alun perin julkaistu ruotsalainen dekkari klassisista liberaaleista, jotka päättävät aloittaa neutraalin ja kiihkottoman keskustelun maahanmuuttopolitiikasta salamurhaamalla toimittajia.
Romaanissa seurataan eri hahmoja, joihin kuuluu maahanmuuttajataustainen perhe, palkkasotilas, pari maahanmuuttokriitikkoa ja toimittajia. Tarinan edetessä kaikkien kohtalot törmäävät väkivaltaisesti.
Otin tämän kirjan lukulistalle vain, koska siinä olivat pääosassa äärioikeistolaiset terroristit. Inhoan sen verran dekkareita, että konseptiin pitää sekoittaa natseja jollain tavalla, että jaksan edes tarttua kirjaan.
Engman näköjään kuuluukin genren parhaimmistoon, koska tämä oli todella ennalta-arvaamaton kirja, jonka onnistui täydellisesti punoa yhteen eri hahmojen kohtalot.
Vaikka juoni alkaakin eri valtioista, tässä ei lähdetä juoksentelemaan pitkin poikin Eurooppaa ja muuta maailmaa, kuten niin monessa dekkarissa. Engman on realistisempi ja vaatimattomampi tässä suhteessa ja se on mielestäni tervetullutta. Juoni on kuitenkin vauhdikas ja jännittävä.
Tässä romaanissa vihapuhe on pinnan alla kupliva ilmiö, joka esiintyy lähes koko kirjan ajan. Toimittajat ovat tottuneet siihen, että kun he kirjoittavat maahanmuutosta, joukko klassisia liberaaleja lähettää heille keskustelunavauksia, jotka koostuvat raiskaus- ja tappouhkauksista.
Kun äärioikeistolaiset terroristit alkavat salamurhata toimittajia, nämä samat nettikeskustelijat kommentoivat uutisten kommenttipalstoille iloitsevansa murhista ja neuvovat terroristeja, ketä muita pitäisi murhata. Vihan ja propagandan kierre on kietoutunut niin monen ihmisen ympärille, että avoimesti puolustetaan terroristeja, koska nämä ”tappavat hyvän asian puolesta”.
Uuden-Seelannin terrori-iskun jälkeen tämän romaanin kuvailema ihmisten kylmä reaktio on todella ajankohtainen, koska samaa on dokumentoitu oikeassakin elämässä. Joukko ihmisiä on joko kieltänyt kokonaan, että Christchurchin terrori-isku tapahtui, toiset taas ylistävät tekijää, kun taas jotkut vähättelevät sitä tai jopa kääntyvät syyllistämään uhreja. Kun on vuosikausia kiihottanut itseään vihaamaan jotain ihmisryhmää, on hyvin vaikeaa sympatisoida heitä, vaikka he olisivatkin viattomia uhreja. Natsit pelasivat juuri tämän varaan, kun suorittivat holokaustin.
Romaanin suurin ongelma ovat puolitiehen äänneet hahmot. Engman on vaivautunut rakentamaan vain muutaman hahmon personallisuudet ja kun juoni tiivistyy, nämä hahmot ovat vain puolituttuja, joten heidän edesottamuksensa eivät herättäneet sellaista ahdistusta, mitä tuntisit, jos ystäväsi olisi pakenemassa natsiterroristeja.
Pahemmaksi meneekin, kun romaani loppuu melkein kuin seinään. Engman halusi romaanistaan niin realistisen, että loppu on toki uskottava, mutta se jäi aika tyhjäksi, kun hahmot eivät olleet niin kiinnostavia kuin pitäisi. Useimmiten jos kirjailija ei onnistu rakentamaan kiinnostavaa hahmoa, puute korvataan todella mahtiponttisella juonella ja loppukohtauksella. Tässä sellaista ei tehdä.
Engman selvästi halusi kirjoittaa realistisen romaanin, jossa loppukohtaus ei sisällä genren kangistuneita kliseitä, mutta kun hahmot eivät ole niin syvällisiä kuin pitäisi, koko kohtaus vain lässähti.
Kolmas ongelma ovat epärealistiset äärioikeistolaiset hahmot. Engman selvästi on tutustunut vastajihadistiseen ideologiaan, mutta vain pintapuolisesti. Vaikka tässä terroristit puhuvat samoista salaliittoteorioista kuin Breivik ja Christchurchin terroristit, he eivät ole yhtä hulluja kuin oikean elämän esikuvansa. Enkä tarkoita, että Engman olisi kirjoittanut hahmoistaan loogisia tai edes sympaattisia, vaan hän ei syvenny vastajihadistisen ideologian kokonaisvaltaiseen vihaan ja järjettömyyteen.
Modernin äärioikeiston maailmankuva on paljon synkempi ja sekopäisempi kuin tässä kirjassa esitetään. Ehkä kirjailija pelkäsi tekevänsä hahmoistaan epäuskottavia, jos hän syventyisi heidän ideologiaansa liikaa, mutta nämä ihmiset elävät näin joka päivä ihan oikeasti! Tässäkin tapauksessa todellisuus on tarua ihmeellisempää.
Voi myöskin olla, että kirjailija halusi keskittyä enemmänkin hahmojen käytännön elämään ja perhehistorian surkeuteen, eikä heidän ideologiaansa, osoittaen, että omaksuakseen tällaisen rasistisen maailmankuvan, jossa oikeutetaan lapsienkin murhaamisen, on oltava todella surkeassa elämäntilanteessa, joko henkisesti tai kasvatuksen kautta.
Sitten tässäkin kirjassa on inhoamaani brändituotteiden kuvailua. Tämä on jokin dekkareille tyypillinen ominaisuus, jossa on aivan pakko kuvata kaikki varusteet ja mitä merkkiä ne ovat. Engman menee kuitenkin liiallisuuksin, luoden todella kömpelöitä lauseita, jotka ovat melkein kuin mainoksista. Esimerkiksi “Emil ojensi Carlille pullollisen Famous Grouse -viskiä. Carl kiitti Emiliä tuomisista ja asetti pullon Samsung-television alla olevalle tasolle”. En ymmärrä, mitä syvyyttä romaani saa, kun viski ja televisio ovat jotain tiettyä merkkiä?
Pascal Engmanin Patriootit on ihan hyvä dekkari ruotsalaisesta vastajihadistisesta äärioikeistosta ja Uuden-Seelannin terrori-iskun jälkeen ajankohtaisempi kuin koskaan. Taiteellisesti tämä romaani kuitenkin epäonnistuu aika lailla.