Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Perinteinen historia on ennen kaikkea edistyksen historiaa, jossa saamme kiittää nokkeluuttamme ja suurmiehiä nauttimistamme edistysaskelista. Tällainen historiankirjoitus on yhä enemmän painumassa taka-alalle, kun huomaamme, että sosiaalisiin ja poliittisiin muutoksiin vaikuttavat monet sellaiset asiat, jotka eivät ole aina niin ilmeisiä. Tämä on myös Jonathan Kennedyn näkökulma. Pathogenesis tarkastelee ihmiskunnan historian suuria linjoja mikrobien näkökulmasta ja kuinka yllättävin tavoin ne ovat vaikuttaneet ihmisyhteisöjen evoluutioon ja historiaan.
Esihistoriasta nykyaikaan ulottuva kirja muun muassa argumentoi, että olennainen syy kristinuskon ja myöhemmin islamin nousuun oli aikalaisten kokemat hyvin vakavat epidemiat, jotka paitsi heikensivät yhteiskunnan rakenteita, niin murensivat uskoa vallitsevaan järjestelmään ja saivat ihmiset etsimään vaihtoehtoisia uskomusjärjestelmiä. Samanlainen vaikutus oli myöhemmällä mustalla surmalla, joka sinnikkäästi palasi pienempinä epidemioina kerta toisensa jälkeen. Tauti edesauttoi jo ennestään korruptoituneeksi mielletyn katolisen kirkon uskottavuuden murenemista ja siten protestantismin esiinmarssia. Musta surma vaikutti radikaalisti myös työläisten ja aateliston voimatasapainoon ja vauhditti siten Euroopan siirtymistä feudaalisesta järjestelmästä kapitalismiin.
Kiinnostava on myös luku, jossa puhutaan tartuntatautien merkityksestä kolonialismin historiassa. Orjalaivojen myötä levisivät paitsi ihmiset, myös taudit, ja afrikkalaiset kestivät kotoperäisiä trooppisia tauteja, kuten malariaa ja keltatautia, huomattavasti paremmin kuin intiaanit tai kaukaasialaiset. Nämä länsiafrikkalaiset patogeenit tekivät Karibiasta kuuluisasti valkoisen miehen haudan, ja juuri tämä teki afrikkalaisista haluttuja raatajia plantaaseille. Afrikkalaisten osittainen tauti-immuniteetti synnytti sinänsä loogisen ajatuksen, että juuri afrikkalaisia kannatti orjuuttaa, ja ajan myötä afrikkalainen ja orja alkoivatkin olla eurooppalaisten mielessä synonyymejä. Kuten niin monta kertaa historiassa, välttämättömyydestä tehtiin hyve vallanpitäjien luodessa teorioita, joilla voitiin perustella orjuuttamisen ”luonnollisuus”. Vaikka orjuutta oli tietysti ollut olemassa ihmiskunnan alkuajoista alkaen, ajatus rasismista ja että orjuus yhdistyy ja tulisi yhdistyä juuri ihonväriin, syntyi vasta plantaasien myötä.
Itselleni kirjan ensimmäinen esihistoriaan keskittyvä luku oli kuitenkin mielenkiintoisin, sillä se vastaa kysymykseen, jota itse olen pohtinut. Tiedetään, että Euroopan muinaishistoriassa väestö on vaihtunut useampaan otteeseen. Ensin homo sapiens syrjäytti kotoperäisen homo neandertaliksen, sitten tämän tummaihoisen ja sinisilmäisen metsästäjä-keräilijä väestön syrjäyttivät vierasperäiset maanviljelijät, jotka saapuivat Eurooppaan noin 9000 vuotta sitten. Tämänkään väestön voittokulku ei ollut ikuista: heidät puolestaan korvasi indoeurooppalainen väestö, joka saapui Eurooppaan vain 5000 vuotta sitten. Nykyeurooppalaiset ovat siis näiden kolmen väestön sekoitusta, mutta joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, selvä ennemmistö eurooppalaisten perimästä on peräisin viimeisimmiltä valloittajilta. On kuitenkin ollut epäselvää. miksi siirtymät näiden väestöjen välillä olivat niin jyrkät: oliko kyseessä kenties väkivaltainen valloitus vai pyyhkäisivätkö taudit vanhan väestön aina mennessään.
Nykytutkimuksen mukaan viimeisin vaihtoehto vaikuttaa todennäköisimmältä. Arkeologisilta kaivauksilta on selvinnyt, että 5000 vuotta sitten Eurooppaa runteli tuhoisa musta surma -epidemia. Toisin kuin keskiaikainen vastineensa, tämä variantti ei kuitenkaan levinnyt kirppujen välityksellä, vaan keuhkoruttona, joka tappaa uhreistaan lähestulkoon kaikki. Taudin juuret näyttävät olleen Ukrainan alueella, jossa syntyivät ensimmäiset eurooppalaiset kaupungit 6000 vuotta sitten. Väestöntiheys ja kontaktit kotieläinten kanssa loivat oivallisen kasvualustan mikrobeille, joiden oli helppo levitä jo tuolloin tiheiden kauppaverkostojen kautta.
Kaupungistuminen ei kuitenkaan selitä aikaisempia väestönromahduksia. Näissäkin avainasemassa näyttää kuitenkin olleet uudet patogeenit, jotka levisivät uudisasukkaiden mukana. Eurooppa oli jääkauden aikaan haastava paikka elää. Pienilukuinen neanderthal-väestö kärsi sisäsiittoisuudesta ja sillä oli jo valmiiksi huomattavasti pienempi geneettinen vaihtelu kuin nykyihmisellä. Afrikasta saapuva homo sapiens puolestaan tuli suotuisammalta trooppiselta alueelta, jossa on luonnostaan paljon enemmän patogeenejä kuin lauhkealla vyöhykkeellä. Homo sapiensilla oli toisin sanoen huomattavasti paremmat mahdollisuudet selviytyä eurooppalaisperäisiltä patogeeneiltä kuin neandertalilaisilla toisinpäin. Näyttää siis todennäköiseltä, että Euroopassa on toistunut samankaltainen taudeista aiheutuva väestön romahdus, joka nähtiin myöhemmin Amerikan mantereella eurooppalaisten saavuttua sinne 1400-luvun loppupuolella.
Monet kirjan esittämistä seikoista eivät ole sinänsä uusia, mutta Kennedyn näkökulma asettaa tapahtumat hyvässä mielessä laajempaan kontekstiin. Toki kirjassa on hieman sellaista vikaa, että se katsoo makrohistoriallisia tapahtumia vain yhdestä, rajoitetusta näkökulmasta, jolloin tapahtumat varmasti näyttäytyvät yksinkertaisempina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Silti kirja antaa paljon uutta ajateltavaa.
Viime vuosina ollaan ymmärretty yhä paremmin, miten tärkeää osaa mikrobit esittävät elämässämme. Virusten perimä muodostaa tärkeitä osia omasta perimästämme, ja aivomme ja elimistömme toimintakyky itsessään on täysin riippuvainen mikrobeista. Asiaa voikin ajatella niin, että ne ihmiset, jotka todennäköisimmin pääsivät jatkamaan sukuaan eivät niinkään olleet vahvimpia tai älykkäimpiä, vaan heitä, joilla oli tehokkaimmat immuunijärjestelmät, Kennedy pohtii. Ihmiskunnan historia onkin enemmän taistelua mikrobeja vastaan, kuin taistelua ”alfauroksia” ja suurpetoja vastaan. Pathogenesis on siten tervetullut ravistelija tavanomaisen historiakirjallisuuden joukkoon.