Passio on vaikuttava lukuelämys. Se on läpileikkaus eurooppalaista historiaa 1500-luvun Firenzestä 1950-luvun Suomeen. Tarinaa kantaa koru, jonka ensimmäisenä ripustaa kaulaansa firenzeläinen ruhtinatar Vasari. Askeesin aika on takana, turhuuden roviota sytyttänyt Savonarola on itse saanut palaa ja ruhtinatar saattaa taas pukea ylleen mieheltään saamansa upean kultakorun.
Koruun liittyy salaisuus, jonka vain ruhtinatar tietää, selitys sille, miksi yltiöpäisen liioiteltu koru on ylipäänsä saatu. Ruhtinatar haluaisi lahjoittaa korun pois, mutta ei voi, koska pelkää korua, eikä halua raskauttaa kenenkään elämää sillä. Niinpä koru haudataan ruhtinattaren mukana.
No, lyhyeksi jäisi romaani, jos neljänkymmenen sivun jälkeen ruhtinatar kuolisi ja koru katoaisi siinä. Ei, korusta ei tällä päästä. Se jatkaa matkaansa ruhtinattaren haudasta ja löytää tiensä Venetsiaan, jossa se muuttaa muotoaan. Korun matka vie pohjoiseen: Wieniin, Krakovaan, Venäjälle ja Suomeen. Aikaa kuluu ja matkan varrella koru saa monia kantajia ja monia muotoja.
Passio kertoo elämästä, intohimosta, kärsimyksestä; etsinnästä ja pelastuksesta. Pirkko Saision näkökulma on itäeurooppalainen: lukija kohtaa niin Wienin juutalaisia kuin venäläistä ortodoksisuutta, koru kun viettää hyvän tovin ortodoksisen ikonin kauniina kultariisana.
Passio on kiehtova, hienosti etenevä teos, jota värittää vino huumori. Vaikka korun kantajien kohtalot ovat enimmäkseen lohduttomia ja surullisia, teoksen yleissävy ei ole liian synkkä. Synkimmissäkin oloissa on usein jonkinlainen toivonpilkahdus. Korukin löytää aina tiensä eteenpäin, tavalla tai toisella. Erinomainen kirja, tämä oli syksyn ilahduttavimpia kirjallisia hetkiä.