Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pirjo Hassinen on aina kuulunut kotimaisiin lempikirjailijoihini. Edellisessä teoksessaan Kalmari (2016) hän kuvasi oikeistopopulismia, mutta nyt hän on palannut ikään kuin perinteisempien romaaniaiheiden juurille eli sukupolviromaaniin. Eikä Hassinen petä tälläkään kertaa.
Romaani alkaa vuodesta 1938. Nuoren Leenan äiti Minna on sairastunut keuhkotuberkuloosiin ja joutuu lähtemään kotiseudultaan Kuopiosta Kinkomaan parantolaan. Leenan ja äidin välinen rakkaus on kiihkeä, melkeinpä symbioottinen. Isää ei perheessä ole, joten Leenan täytyy äidin parantola-ajaksi mennä asumaan Maria-tädin varakkaaseen perheeseen Jyväskylään. Tämä perhe onkin melko omalaatuinen: isä Alfred Granh polttaa sikareita ainoana ystävänään papukaija Pietari ja suree poikaansa Werneriä, joka huitelee maailman epämääräisillä turuilla, tai ei itse asiassa niinkään epämääräisillä, vaan asuu miesystävänsä Akselin kanssa ja viis
piittaa lakitieteen opinnoistaan. Alfred ottaa Leenan kuin omaksi tyttärekseen ja hänen yllättävä testamentinmuutoksensa kuvastaa tätä, mutta Leena kauhistuu ehtoja ja tekee kaikkensa muuttaakseen tilanteen.
Leenan äidin väistämättömän kuoleman jälkeen kerronta siirtyy 1980-luvun puoliväliin ja kuvaa Leenan pojan Ollin ja tämän Tarja-vaimon avioliittoa ja eroa: Olli on löytänyt toisen naisen ja päättää yhtäkkiä lähteä kolmilapsisesta liitosta. Tarja on kauhuissaan, mutta samalla hänessä nousee terve viha miehensä petollista toimintaa vastaan.
Lopuksi päästään aivan nykyaikaan, 2010-luvulle, Ollin ja Tarjan nuorimman lapsen Ainon elämään ja pohdintaan lapsenhankinnasta: Aino on huolissaan maapallon tilasta, saastumisesta ja ilmastonmuutoksesta, eikä halua synnyttää lasta moiseen maailmaan, kun taas hänen miehensä Marko kaipaa kiihkeästi isyyttä.
Leena on kuitenkin mukana myös näissä romaanin kahdessa myöhemmässä aikatasossa, ensin äitinä ja sitten isoäitinä, joksi hän haluaa itseään kutsuttavan: mummo ja mummi ovat jotenkin liian arkisia, eivätkä kuvaa pitkälle koulutettua professori-Leenaa. Hän elää korkeaan ikään ja saa nähdä lapsenlapsenlapsensa.
Jotenkin tässä kirjassa minua puhutteli eniten sen ensimmäinen osa, 1980- ja 2010-lukujen kuvaukset olivat jotenkin hieman tavanomaisia, vaikka Hassisen pettämättömät tyyli- ja kirjoitustaidot tekevät niistäkin mielenkiintoisia. Leenan sydäntä särkevässä rakkaudessa äitiinsä oli jotain perin koskettavaa, ja keuhkotautiparantolan ja sen hoitomuotojen kuvaus oli kuin suoraan vaikkapa Saima Harmajan päiväkirjoista: hiljaista hallia, typetystä ja ylimääräisiä kiinnikkeitä keuhkoissa. Samalla Leenan persoonan kehitys tuli hyvin esiin, eikä romaanin edetessä tuntunut yhtään yllättävältä, että hänestä kasvoi merkittävä tiedenainen ja vahva matriarkka.
Minulle Parit oli yksi lukemiani tämän syksyn merkkitapauksia, ja uskon sen kiinnostavan monia muitakin.
