Herkkä. Hento. Miellyttävä. Lämmin. Lyyrinen romaani.
Aloitanpa adjektiiviryöpyllä minäkin niin kuin aloittaa Riikka Szalai hellyyttä jakavan Paratiisi on täällä ettekö te näe -romaaninsa Unkarin Balatonin tienoilta, missä nuoripari hoitaa majataloansa Csárda Paprikaa ja odottaa esikoisen syntymää.
On sen verran sykähdyttävää tekstiä, että vaatii hitaan lukemisen, sanojen maiskuttelen, kiireen unohtamisen, virittäytymisen, jottei hukkaisi nyansseja. Siis: ollaan sanojen keinussa, kaunokirjallisuuden ytimessä, tilassa jolloin ihmeitä ei tarvitse juonenkuljetuksessa tapahtua. Nostaisiko rinnalle Eeva Kilven kesätunnelmat, naisen mielen, vertaisena; tässä tosin ihmisten ympäröimänä.
Pidin niin kovin Szalain odottavan äidin mielenliikkeistä, ailahduksista, ajatushypyistä, tämän kaltaisista:
”- Saanko ottaa pullaa! – Ota, ota, kun kerran tekee mieli.
Sanat natisivat. Ne laskivat hyppyrimäestä, mutta eksyivät alastulorinteen yläpuolella ilmaan painuneeseen tunneliin, etsivät tietä takaisin maahan. Sanat jäivät vaappumaan ilmaan. Ne yrittivät epätoivoisesti löytää turvallisen paikan, johon laskeutua.”
Leijuisiko tuossa kateuden palanenkin ilmassa?
Entä airon solahdettua veteen:
”Rikottuaan veden pinnan airosta tippuvat vesipisarat lähettivät liikkeelle laajenevia renkaita. Olisi tehnyt mieli hypätä niiden selkään, sulautua aaltoilevaan liikkeeseen, levätä siinä.”
Miksi Miki loitontuu yhteisen odotuksen tunnelmissa? Eikö hän kiireiltään huomaa, että Paratiisi on täällä, missä tilassa ja ajassa parhaillaan olemme? Vai eikö hän, odottava äiti, huomaa, että Miki hermoilee yhtä lailla levottomana odotuksen toimissaan? Miksi Miki ”oli muurannut kasvonsa umpeen”? Mikä kumma jäytää tasapainoa, vaikka olo tuntuukin niin taivaalliselta. Mikin siskon läsnäoloko:
”Sinä et ajattele ketään muuta kuin siskoasi.”
Onko paratiisiin madellut kyy?
Luulottelua kaikin. Sitä odottavan äidin mielenliikettä.
Kauniintodellisen tarinan Riikka Szalai on muovannut eteemme. Nautittavaksi.