Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toinen kirjoja poikiva puolitamperelainen heti Päätalon perään!
On se laaja tuo Hannu Salaman tuotanto! Ja monimuotoinen: aina normaalista – esikoinen Se tavallinen tarina – romaanimuodosta mitä kummallisimpiin kehitelmiin, uusimpana kummana kirjailijan lausuma runo-cd.
Pyrkimyksenä on koko ajan pois aikansa eläneestä romaanimuodosta. On runoa ja proosaa, fiktiota ja faktaa, Hannu Salamaa alter ego Harri Salmisena ja monena muuna, muiden muassa Aki Rautalan nimellä kirjoitettuna kolme rikosromaania. Oma suku heijasteena vahvasti taustalla koko tuotannon ajan, samoin köyhän kohtelu ja pettävä porvaristo ja ennen kaikkia Hannu itse:
”Ei henkilö elä, jos siinä ei ole paljon itseä mukana.”
Jokaisen Salaman teoksen kirjallisuudentutkija Milla Peltonen käy läpi ja tekee selkoa, keskittyen tietysti tärkeimpiin: Juhannustanssit; Minä, Olli ja Orvokki; Siinä näkijä missä tekijä; Finlandia-sarja; Ottopoika sekä Elämän opetuslapsia -sarja. Lähtökohtana Salaman käsittelyssä on Peltosen tekemä väitöskirja Jälkirealismin ehdoilla, jossa tutkija keskittyy Finlandia-sarjan ja Siinä näkijä missä tekijä -romaanin kirjallisiin keinoihin sekä julkisuudessa käytyyn kädenvääntöön todellisuuden kuvauksen ehdoista. Salama oli otettu kuultuaan väitöskirjasta ja pääsystä akateemisen tutkimuksen kohteeksi: kirjailija itse oli soittanut väitöstilaisuuden jälkeen Peltoselle, mistä sitten sai alkupotkut tämä elämäkerrallinen kirja, jonka pääpaino ei ole Hannun siviilielämässä vaan kirjaelämässä ihan niin kuin kirjan alaotsikko painottaakin.
Vuonna 1961 ura alkoi, vuonna 1964 varsinainen ruljanssi, kun ilmestyi Salaman neljäs kirja jumalanpilkka-Juhannustanssit, joka oli leimaava Salaman loppuiäksi. Moni lukija ei sen jälkeen ole korviaan lotkauttanut miehen suuntaan – niinpä moni on jäänyt paitsi tuotteliaan kirjailijan merkittävästä tuotannosta. On siinä purtavaa ollut kirkolla ja puoluepolitiikan joka laidalla kommunisteista kokoomukseen, kun on yritetty saada miestä ruotuun. Mutta ei individualisti, joka karttaa kollektiiveja, ole ollut taltutettavissa.
Peltosen Perkeleessä Salaman kirjat tulevat hyvin esille ja käsitellyiksi, vaikka itse kirjailijasta ei ota, kirjan nimeen sopivasti sanottuna, pirukaan selvää. Mutta odotettavissa on joskus postuumina ilmestyvä Millenium-päiväkirja, jota Hannu on pitänyt uuden vuosituhannen ajan ja johon tutkija Peltonen on saanut tutustua, mutta jonka jättää tässä kirjassa vain maininnalle: ”— en tehdäkseni yksityiskohtaisia lisäpaljastuksia hänen ihmissuhde-elämästään.”
Pekka Tarkka teki Salama-kirjan jo vuonna 1973. Timo Harakka on muodostellut jos jonkinlaisia kuvia Salamasta vuonna 1986 kirjallaan S: Markiisi de Salaman vuodet. Anssi Mänttärin dokumenttielokuva Salama oli teatteriensi-illassa vuonna 1986. Naisystävä Anita Konkan Unennäkijän muistelmat -teoksesta vuodelta 2014 löytyy Hannu tuoreimpana muisteltuna. Josko noista ja tästä Peltosen Perkeleestä moninainen Hannu-kuva ja polveileva puolensadan teoksen tuotanto olisi yhdeksi kuorittavissa.
Mielenkiintoinen ja sitkeä kirjailija tämä täysin raitistunut ja juoksumatolla kävelevä kirjailija, joka oli viisikymppisenä haimatulehduksineen jo mennyttä miestä, liki. Nyt 81-vuotiaalla viriilillä kirjoittajalla, yhdessä samaa veteraaniluokkaa olevan Jörn Donnerin (84 vuotta) kanssa, riittää painavaa sanottavaa maailmanmenosta. Jos vain lukijat tohtisivat tarttua. Ja Peltosen puolueettoman tutkijaopastuksen jälkeen – mikä ettei!