Traagista lähinnä on elämä, hyviä päiviä harvassa – tummaa elämäntaivallusta jatkosodan aikana pienessä maalaiskylässä, jota hallitsee Korpivuoren emäntä Gunhild. Ensin kylään tulee kaupunkilaistyttö Lydia perintötaloonsa, sitten rintamalta karannut Kyösti, joka on enemmän Ellen kuin mies. Anna on muuttanut Lydian luo pois Gunhildin kynsistä.
Viimein Lydian taloon ilmestyy Sasha, sulhanen sodan satuttama.
Monien persoonien kautta kutoo Anna-Kaisa Linna-Aho sukutarinanomaisen esikoisromaanin kokoon peitteeksi, jonka alla on tiivis tunnelma. Toinen toistaan mielenkiintoisempia henkilöitä on lukijaa liki. Linna-Aho saa pidettyä ison joukon ihmisiä hyppysissään, ote ei karkaa: lukijana luen ja haukon tai pidättelen henkeä, myös kliseisimmissä kohdissa.
Kyösti eli Ellen ei sovi millään tuon ajan ihmisten tajuntaan, ei ole monta ymmärtäjää: Lydia ja Anna ovat ja äiti salassa isältä. Vääränlaisena syntynyt. Väärästä puusta veistetty on Sasha-sulhanenkin, herkkyys ei sotilaalle sovi, viina on vihonviimeinen lääke. Vaikka Lydialle sanotaan: Olet onnekas. Sait kokonaisen miehen takaisin.
Mutta, kuinka paljon mieluummin hän olisi ottanut jalkapuolen, silmäpuolen, ruumiillisesti haavoittuneen miehen, kuin
”miehen, jonka sielu oli ammuttu riekaleiksi.”
Hyvin kudottu tarina, toistan – ja vähän tahallaan ärsyttävä, koska kertoja tietää enemmän kuin lukija paljastaen ja valottaen tilanteiden taustoja vasta jälkikäteen, mikä taas vaatii lukijan palaamaan luennassaan useita kertoja taaksepäin, kertaamaan tapahtunutta.
Nettiotsikoissahan on se paha vika, että jäät asian ydintä vaille, jos et vaivaudu klikkaamaan. Vähän sama tuntuma Paperijoutsenen kanssa: on klikattava, selailtava ja palailtava tuon tuostaan tapahtuneisiin.
Ärsyttävän antavaa ja aikaa nielevää. Niin pitääkin olla kunnon romaanin kanssa askarrellessa. Ja mikä hoksaava ja hoksattava loppu!