Sylvia Plath (1932–1963) on kirjailija, joka on merkinnyt minulle paljon koko ikäni. Luin Lasikellon alla -romaanin sen ilmestyttyä suomeksi 1975, ja olin melkein hengästynyt tästä kokemuksesta: kuinka joku voi kirjoittaa masennuksesta, itsemurhayrityksestä ja psykiatrisesta hoidosta näin kirkkaan realistisesti ja yhtaikaa kauniisti ja samalla mustan humoristisesti? Kuka on tämä Sylvia Plath?
Aloin etsiä hänestä tietoa, ja vähitellen sitä sitten löytyikin. Puutteellisella englannintaidollani kahlasin läpi Letters home -kirjeteoksen, Ariel-runot ja lopulta myös päiväkirjat. 1980 ja 1990-luvuilla Plath -hyllyni alkoi sitten täyttyä erinäisistä tutkimuksista ja elämäkerroista ja eri ihmisten Plath -muisteloista, joiden perusteella saattoi arvata, että Plathin elämä on kiinnostanut lukijoita vähintään yhtä paljon kuin hänen kirjallinen tuotantonsa, ja erityisen kiinnostavaa on ollut hänen avioliittonsa englantilaisen runoilijan Ted Hughesin kanssa; tästähän on tehty jopa Hollywood-elokuvakin, mutta tärkein dokumentti lienee itsessäänkin arvokas Hughesin runokokoelma Birthday Letters (1998), joka ilmestyi suomeksi Alice Martinin ansiokkaana käännöksenä 1999.
Nyt käsillä oleva teos sisältää novelleja ja lyhytproosaa runsaan kymmenen vuoden ajalta eli vuodesta 1952 kirjailijan kuolinvuoteen 1963, ja se vahvistaa kuvaa Plathista hyvin monipuolisena kirjailijana ja myös proosan taiturina, vaikka häntä yleensä ajatellaankin pääasiassa lyyrikkona.
Suhtautumiseni tähän kirjaan on vahvasti kahtalainen: toisaalta nautin teksteistä ihan sellaisinaan, toisaalta ne sisältävät mielenkiintoisia yhtymäkohtia Plathin muuhun proosaan ja lyriikkaan. Kokoelman niminovellin lisäksi mieleeni jäi vaikkapa Sunnuntai Mintoneilla, jolla Plath voitti jo vuonna 1952 Mademoiselle -lehden kirjoituskilpailun; se on taitavasti punottu kertomus sisaren ja veljen kompleksisesta suhteesta, joka kulkee kohti vääjäämätöntä tragediaa. Samalla tavalla pahaenteinen tunnelma on novellissa Viideskymmenesyhdeksäs karhu, joka kuvaa nuoren avioparin retkeä amerikkalaisen luonnon helmassa. Teksteistä löytyykin usein tällainen nuori aviopari, jonka päähenkilöinä ovat enemmän tai vähemmän peitellysti Plath itse ja Ted Hughes; tämä koskee tietysti eniten kokoelmassa olevia muistikirjan otteita.
Ehkä eniten sydämeeni koski kuitenkin novelli Lumimyrsky vuodelta 1963, joka kuvaa näennäisen humoristisesti nuoren äidin koettelemuksia erityisen ankaran talven aikana Lontoossa: sähköt ja viemärit eivät toimi, vettä valuu sisään, kaksi pientä lasta palelevat ja sairastavat. Näinhän kävi myös Plathille itselleen hänen viimeisen talvensa aikana. Novellin lopussa päähenkilö toteaa: ”Lapseni varttuvat peräänantamattomiksi, riippumattomiksi ja sitkeiksi. He taistelevat jonoissa tuodakseen kynttilöitä minulle, horkkatautiselle vanhukselle.” Kuten tiedossa on, Plath ei koskaan elänyt vanhukseksi, vaan teki itsemurhan tämän kylmän talven aikana, ja erityisen traagista on se, että yli 40 vuotta myöhemmin myös hänen poikansa Nicholas päätyi samaan ratkaisuun.
Basam Books on tehnyt merkittävän kulttuuriteon julkaistessaan tämän teoksen, ja uskon, että löytyy monia muitakin meitä Plath -faneja, jotka todella iloitsevat siitä. Lisäksi Jussi Korhosen suomennos on mielestäni varsin taitavaa työtä. Teos sisältää Ted Hughesin esipuheen, jossa kerrotaan lyhyesti kokoelman taustoista. Lakonisuudessaan sekin on mielenkiintoinen lisä kirjaan, joka tulee olemaan tärkeä osa omaa noin metrin mittaista Plath -kokoelmaani. Se on yksi kotikirjastoni eittämättömiä aarteita.