Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
En ole varsinaisesti mitenkään mindfulnesshenkinen, mutta täytyy sanoa, etten lukenut Palmikko-romaania henkeäni pidätellen, vaan tietoisesti ja rauhallisesti hengittäen, sillä sellaisen lukutavan se minusta vaati. Anne Tyler on yksi monia nykyajan mielikirjailijoitani, kenties samassa sarjassa kuin Carol Shields ja Elizabeth Strout.
Palmikko kulkee sujuvasti vuosikymmenestä toiseen: sen ensimmäinen luku on sijoitettu eräänlaisena prologina vuoteen 2010, mutta sitten tapahtumat lähtevät liukumaan eteenpäin vuodesta 1959. Romaani kertoo Garrettien perheestä: Robin – joka tässä on siis miehen nimi – on kauppias, hänen vaimonsa Mercy kotirouva, jolle kuitenkin ajan kuluessa harrastuksesta muodostuu ammatti. Aikaa ja mahdollisuutta varsinaiseen lomailuun perheellä ei ole ollut, mutta kyseisenä vuonna he pääsevät lähtemään viikon matkalle mökkikylään. Mukana ovat tietenkin lapset eli seitsemäntoistavuotias Alice, viisitoistavuotias Lily ja pikkuveli eli seitsemän ikäinen David. Kullakin on omat harrastuksensa, ja Tyler toteaa lakonisesti: ”Satunnainen ohikulkija ei olisi arvannut, että Garrettit tunsivat toisensa. He olivat niin hajallaan ja niin yksin.”
Vuodet ja vuosikymmenet vierivät. Lapset löytävät puolisoita, perustavat perheitä kukin tahollaan, vanhemmat ikääntyvät ja heidänkin suhteensa kehittyy omaan suuntaansa, mutta jollain lailla tuo alun vieraus kulkee läpi romaanin. David eristäytyy perheestä eniten eivätkä Alice ja Lilykään ole kovin sydämellisissä väleissä. Jossain vaiheessa Alice toteaa kylmästi: ”En ole varma, haluanko jutella Lilyn kanssa. (…) Ihan oikeasti, mitä yhteistä tämän perheen jäsenillä enää on toistensa kanssa?”
Tyler kuvaa hienovaraisesti ajan kulkua tuoden mukaan eri vuosikymmenille ominaisia aatteita ja tyylejä ja esineitä. Keskeisin sija on kuitenkin kuvilla. Esi-isistä ja perheen alkuvaiheesta on jäljellä röykkiö valokuva-albumeita, sitten kuvataan äänettömiä kaitafilmejä, jotka myöhemmin digitalisoidaan. Lopussa palataan taas valokuviin, kuviin, joiden henkilöitä ei kukaan enää tunne. Sukupolvien kulku tekee tehtävänsä: miespolvet vaipuvat unholaan, kuten tutussa laulussa sanotaan, ja naispolvet myös.
Tylerin tapa kuvata henkilöitä ja miljöitä on tavattoman kaunista, mutta hän ei sorru silti yhtään idealisointiin. Hänen kielensä on kuulasta, hän kuvaa Garrettit yhtaikaa realistisesti ja samalla myös pienen ironian, jopa huumorin keinoin. Jo kirjan nimikin oli minusta hyvin oivaltava, etenkin alkukielinen french braid eli ranskanletti. Sen kääntäminen suoraan olisi varmaankin ollut tyylirikko, mutta miten se kuvaakaan kirjan luomaa todellisuutta! Ei vain tavallinen palmikko, jossa kolme säiettä punotaan yhteen, vaan ranskanletti, jossa punottavat osiot kootaan päälakea myöten. Siinä entiset yhdistyvät nykyisyyteen, tulos on kaikista karkaavista suortuvista ja kiharoista huolimatta kaunis yhteys. Sellaisen romaanin Anne Tyler on onnistunut luomaan mitä parhaiten.
