Kalliomaalaus on ollut ties kuinka kauan samalla paikallaan, eikä sen alkuperästä voi tietää. Siitä huolimatta sillä on suuri rooli Eeva Tikan romaanissa Palavat kuvat. Vuodet kuluvat ja ihmiset vanhenevat, mutta maalaus pysyy aina samana.
Kertomus on oikeastaan päähenkilöiden dialogi. Nainen ja mies, joista ei puhuta etunimillä ovat vuorollaan minä-kertojana. Kumpikin kertoo elämästään muistellen, mutta samalla vahvasti nykyhetkien tapahtumien kautta. Nainen näkee itsensä kalliomaalauksen naisena ja pitää sitä kuin ikoninaan.
Kirjassa on Tikalle tyypillisiä aiheita, kuten luonto, maaseutu, ulkopuolisuus ja selviytyminen. Juuri luontokuvauksessa sekä ihmisen ja luonnon välistä suhdetta pohtiessaan hän onkin parhaimmillaan. Tällä kertaa tapahtumat keskittyvät saareen, joka kuvaa yhtälailla vapautta ja vankeutta. Erakoitunut mies on hyvin ristiriitainen tapaus, sillä hän melkeinpä vihaa ja kaipaa ihmisiä samanaikaisesti.
Päähenkilöiden välille kasvaa vahva ja aika omalaatuinen jännite, joka huipentuu lopussa. Kalliomaalauksen symbolisuus ja ripaus mystiikkaa kulkevat mukana alusta loppuun. Se tuokin mukavan lisämausteen ihmis- ja luontokuvaukselle.