Muistisairaus, esimerkiksi Alzheimerin tauti, on lempeä sairastuneelle, mutta ankara omaisille. Sairautta ei voida pysäyttää eikä parantaa ja sen edetessä henkilö menettää sairaudentuntonsa, mutta läheinen ei saa helpotusta. Anneli Kanto tietää, mistä kirjoittaa. Hänen äitinsä sairastui Alzheimeriin viisi vuotta sitten. Jokainen varmaan tuntee tai tietää lähipiiristään jonkun sairastuneen tai sairasta hoitavan, omaishoitajan, läheisen. Kun suuret ikäluokat vanhenevat, mikä mahtaakaan olla tilanne ja mitä meillä onkaan edessä?
Kirjassa Kanto kuvaa ensin äitinsä tarinan sekä aivan lopussa omat kokemuksensa. Välissä olevat kertomukset ovat todellisuuspohjaisia tarinoita erilaisista tilanteista. Millaista on, kun sairastunut pystyy vielä huijaamaan toisia ja näyttelemään jonkun aikaa tervettä? Kuinka on mahdollista, että hoitaja pelkää mennä hoidettavan kotiin ja miksi? Voiko tytär mielessään suunnitella murhaa tai itsemurhaa sairauden takia? Onko kotihoito oikeaa hoitoa ja onko se aina paras vaihtoehto? Kolkkoja sanoja tässä, mutta tarinat eivät välttämättä anna armoa. Ne kertovat joidenkin ihmisten todellisuudesta sellaisena kuin he ovat sen kokeneet. Joskus sairaus voi muuttaa toki ihmisen lempeämmäksikin ja suorastaan rakastettavaksi – ehkä…
Pala palalta pois on lyhyiden novellityyppisten kertomusten muotoon puettu tarina Alzheimerin taudista, joka sisältää myös lyhyen johdanto-osan sekä lopussa lisää lukuvinkkejä. Minusta tämä olisi erittäin sopiva jokaiselle, joka tuntee yhdenkin Alzheimeria tai muistisairautta potevan henkilön. Omaishoitajalle antaisin tämän ilman muuta luettavaksi sekä myös lääkäreille – varsinkin geriatreille – sekä hoitohenkilökunnalle. Joskus tuntuu, että terveydenhoidon puolellakaan kaikki asiat eivät ole täysin selvillä, näin kauniisti sanottuna.
Pala palalta pois on erinomainen kirja; liikuttava, itkettävä ja välillä taas suorastaan raivostuttava. Ei siis mikään turha kirja, jos se pystyy herättämään näinkin monenlaisia tunteita!