Vaikuttava kirja. Vakuuttava. Mielenkiintoinen.
10 suomalaista kulttuurinimeä, kirjailijoita kaikki, ottaa syliinsä kertoakseen itsensä ytimen, sen miltä tuntuu kun on pakko pysähtyä ja on katsottava sisimpäänsä, muututtava.
Kevään korona-aikana oli pakko pysähtyä, kun ei aina ole minne mennä ’pakoon’ itseltään. Jonkun pysäyttää sairaus (Hannu-Pekka Björkman), jonkun kuolemaa tekevä äiti (Nina Honkanen), jonkun hulluudesta paranemisen rekonstruointi (Juha Hurme), jonkun oma korona (Annina Holmberg).
Tommi Melender havahtuu siihen, kun ei ole yöllä ja päivällä eroa, on aina hiljaista: ei pääse nauttimaan yön ja päivän erilaisuudesta. Helena Sinervo kaipaa ähkyelämän tilalle yksinkertaista elämää, aikaa jolloin voi iloita silkasta olemassaolosta – siitä kumpuavasta onnentunteesta. Nyt se mahdollistuu.
Juha Seppälä näkee viruksen ajan henkilökohtaisena loukkauksena monelle:
”Se vei meiltä riippumattomuuden ja elämänhallinnan illuusion.”
Antti Nylén kysyttää itsestäänselvyyden:
”Oliko koko normaalielämämme siis väärin?”
Siis on ollut.
Sota- ja jälleenrakentamisajan tutkija Jenni Kirves vertailee korona-aikaa sota-ajan kanssa. Talvisota on koronassa koettu, jatkosota tylsine asemasota-aikoineen menossa.
Jäljelle tekijäluettelon kymmenestä jää kirjailija Hannu Raittila, joka koko joukosta kaunokirjallisimmin kuvaa pään pyörälle menemistä pitkän valvomisen jälkeen.
Eli kirjaa moneksi, lukemista monelta kantilta, meille kaikille, opiksi otettavaa.