Olemme monipolvisen teoksen äärellä: tarkoitus on päästä selville, miten itäsaksalainen voi päästä Berliinin muurin paremmalle puolelle eli länteen, vapauteen. Jos asia vaatii vaivaa pakenijalle, vaatii asian selville saaminen vaivaa myös lukijalle.
Monta monta hetkeä olen viettänyt Helena Merrimanin kirjan kimpussa saadakseni asiat konkretisoitumaan mielessäni. Niin paljon tapahtumia, niin paljon ihmisiä, niin paljon rajan yli asiointeja, loikkareiden lukumääräkin suuri johtuen ensimmäisen tunnelipakoyrityksen epäonnistumisesta. Eikä käännöksen kielikään mitenkään priimatavaraa ole.
Mutta yhtä kaikki: hyvä kun tuli asiaan ryhdyttyä ja paneuduttua, kirjan lukemisen jälkeen jäi hyvä mieli kaiken hädän jälkeen. Kannatti.
Helena Merrimanin BBC:n palkittuun podcastiin perustuva tositarina käyttää hyväkseen joulukuussa 1962 ilmestynyttä Reuven Frankin tuottamaa Tunneli-dokumenttielokuvaa, elokuvan henkilöiden haastatteluja ja DDR:n luhistumisen jälkeisiä Stasi-arkistomerkintöjä.
Hyytävää luettavaa on itäsaksalaisen elämän arki, kun ilmiantajia löytyy joka puolelta aina isistä äiteihin ja lapsiin, naapureista puhumattakaan! Lähes ilmaisen koulutuksen, terveydenhoidon ja asumisen vastamaksuna on vapaan elämän menettäminen. Sitä vapautta moni haikailee ja on valmis pakenemaan länteen.
Kirja näyttää armottoman puurtamisen savisen tunnelin kaivamisessa siinä missä kuulustelujen armottomuuden ja rangaistusten loputtomuuden. Välillä toivoa ei ole, mutta kirjan päähenkilöksi kohoava tunnelin suunnittelija Joachim Rudolph ei periksi anna. Prosessi ja projekti on vietävä loppuun.
Epäonnistumisten jälkeen näkyy valo, niin – tunnelin päässä. Sinne! 26 ihmistä vapauteen.
Luen lopuksi kirjan viitteitä ja huomaan että jo niistäkin saisi oivan kuvan kirjan tunnelmasta:
- 258 Tunnin kuluttua
- 259 He sukeltavat tunneliin
- 260 Hasso vakauttaa kätensä
- 265 Hän painuu kyykkyyn
- 266 hänen vatsaansa kouraisee
- 267 Ihmiset istuvat
- 267 Lastenvaunuja kertyy
- 268 Ellen istuu epämukavasti