Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sofia Torvaldsin kirja Pakko laihtua kertoo alaotsikon mukaan syömishäiriöistä ja vanhemmuudesta. Tarkemmin määriteltynä kirja puhuu ennen kaikkea syömishäiriöisten tyttöjen vanhempana olosta. Tästähän Torvaldsilla on myös itsellään kokemusta; lisäksi hän on haastatellut kirjaa varten viittä nuorta naista, kahta äitiä ja yhtä isää. Näistä aineksista syntyy ihan rehellisen tuntuinen kokonaisuus. Eletyn elämän maku on vahva, jos kohta teoreettinen puoli ei aina loogista vaikutelmaa annakaan.
”Silloin kun kestää yli puoli tuntia taivutella lasta syömään kolme kirsikkaa, ei ole oikea aika miettiä, mikä äidissä on vikana, kun elämästä on tullut niin kamalaa.” Tähän lauseeseen kiteytyy paljon kirjan sisällöstä. Onhan syömishäiriöitä perinteisen psykodynaamisen käsityksen mukaan pidetty vanhempien ja erityisesti äidin joko ylihuolehtivaisen tai ylietäisen toiminnan ja käytöksen seurauksena. Tätä mieltä on ollut myös syömishäiriötutkimuksen äiti Hilde Bruch 1970-luvulla julkaistuissa tutkimuksissaan. Myöhemmät psykologiset tutkimustavat, joista kognitiivinen käyttäytymistiede on tullut yleisimmin tunnetuksi, ovat siirtäneet hoidon painopistettä syiden seulonnasta toiminnan korjaamiseen. Tähän näkemykseen myös Sofia Torvalds kirjassaan yhtyy. Syömishäiriön virheelliset toimintamallit on korjattava ennen kuin potilas kuolee.
Niinpä Torvalds peräänkuuluttaa sekä vanhemmilta että hoitajilta ja lääkäreiltä sitkeyttä ja kärsivällisyyttä. Potilas – hänen esimerkeissään useimmiten anorektikko – on saatava syömään. Syömisestä ei neuvotella, vaan vanhempi ja hoitaja ottavat vastuun siitä paljonko lautaselle annostellaan ruokaa ja syödäänkö se tyhjäksi.
Syömishäiriö on siitä katala sairaus, ettei potilas ollenkaan aina halua parantua siitä. Torvalds kuvaakin elävästi sitä, miten anorektikko voi haluta tulla aina vain paremmaksi anorektikoksi ja käyttää kaikkea saamaansa tietoa sairautensa edistämiseen. Oleellista tässä toimintamallissa on myös kilpailu muiden kanssa; siksi kirjassa ei juurikaan suosita sairaalahoitoa, jossa potilaalle on käytännössä aina joku laihempi ja sairaampi potilas esimerkkinä.
Kirjan lopussa Sofia Torvalds antaa muutamia käytännön neuvoja syömishäiriöisten vanhemmille. Keskeisin hoitotapa hänen mukaansa on ruoka. Tarvitaan viisi ateriaa päivässä, ja silloin kaikki perheenjäsenet syövät samanlaista ruokaa. Muutkin rutiinit, esimerkiksi koulunkäynti, ovat tärkeitä, samoin kannustaminen ja positiivisen ajattelun suosiminen. Aivan lopuksi luodaan suppea katsaus syömishäiriöiden hoidon käytössä oleviin menetelmiin.
Suomenruotsalaisista lähtökohdistaan johtuen Torvaldsin kirja painottaa ehkä liikaa yhden ainoan pietarsaarelaisen syömishäiriöyksikön mahdollisuutta hoitaa potilaita oikeaoppisesti, mutta muuten kirja on ajatuksia herättävä ja eletyn tuntuinen.
