Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 1902 syntyy Itävalta-Unkarissa, jossain nykyisen Puolan alueella, tyttö puolijuutalaiseen perheeseen. Tyttö ei kuitenkaan saa elää edes yksivuotiaaksi, kun kuumetauti vie hänet. Perhe hajoaa, langat vievät kauas pois. Vai vievätkö? Jos äiti olisi ymmärtänyt laittaa lunta vauvan kuumalle rinnalle, vauva olisi päässyt vielä näkemään kaikkea: maailmansodat, Stalinin vainot, Berliinin muurin rakentamisen ja murtumisen. Jenny Erpenbeck vie Päivien lopussa vaihtoehtoisten elämäntarinoiden pariin.
Päivien loppua lukiessa mieleen tulevat nopeasti ainakin Kate Atkinsonin Elämä elämältä ja Paul Austerin 4 3 2 1. Tässä vertailussa Erpenbeck pärjää ihan hyvin, vaikka Päivien loppu ei kaikilta osiltaan jaksa täysin sytyttääkään. Parhaimmillaan Erpenbeck on sen sanoittamisessa, kuinka pienestä kohtalo voi olla kiinni, kuinka vähäinen toinen valinta tai ajatus tarvitaan koko elämän kaaren muuttumiseen.
Ehkä ratkaiseva hetki ei ollutkaan juuri taakse jäänyt hetki, vaan kyse olikin koko ajan kaikesta. Maailma oli täynnä erilaisia syitä, miksi hänen elämänsä olisi voinut päättyä, mutta samaan aikaan oli myös kokonainen maailmallinen syitä, miksi hän voisi ja miksi hänen pitäisi vielä olla elossa.
Toinen kiinnostava huomio Päivien lopussa on se, kuinka Erpenbeck seurailee 1900-luvun eurooppalaisen historiankirjoituksen käännekohtia, muttei sitten kuitenkaan aivan tee niin. Kun monet kirjat ja kertomukset sijoittuvat juuri noihin dramaattisiin kulminaatiokohtiin, Päivien loppu sihtaa koko ajan vähän vinoon: vuonna 1902 vanha keisarikunta on jo kohta henkitoreissaan, muttei ihan vielä. Neuvostoliitossa eletään vuotta 1938, ei ihan vielä maailmansotaa, mutta kuitenkin jo selvästi Hitlerin valtaannousun jälkeen. DDR:ään tullaan 1950-luvun lopulla, ja lopulta muurikin murtuu – pari vuotta ennen Erpenbeckin kuvaamia tapahtumia.
Jokin Päivien lopussa kuitenkin jättää kylmäksi. Ehkä se, että henkilöillä ei ole nimiä. Hän ja hän ja hänen äitinsä ja hänen isoäitinsä. Erpenbeck hakee tällä tiettyä arkipäiväistä yleistettävyyttä: päähenkilö voi olla kuka tahansa, nämä asiat voivat koitua kenen tahansa kohtaloksi. Ymmärrän tämän, mutta samalla tuntuu siltä, että Erpenbeck tekee kirjasta samalla tahallaan hivenen vaikeaselkoisen. Toki kieltämättä sekavahkon alun jälkeen, kun kirjan kerronnallinen rakenne selkeytyy, myös lukeminen on helpompaa, mutta voin kuvitella, että vallankin alku saattaa myös karkottaa lukijoita.
Sen verran hyvä kirja Päivien loppu kuitenkin on, että kannattaa kokeilla. Suosittelen.
