Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Veera Salmi on suomalaisen lastenkirjallisuuden pieni kapinallinen tai uusien tuulien tuoja, miten vain. Salmi ponnahti yleisön tietoisuuteen Puluboista ja Ponista kertovilla kirjoilla, joissa erikoista ja hassua oli tyttö, joka halusi olla poni ja pulu, jolla oli r-vika. Viime vuonna Junior-Finlandia -ehdokkaaksikin päässyt Mauri ja vähä-älypuhelin oli sekin varsin erikoinen tapaus. Tänä vuonna ilmestyi Salmen ensimmäinen kuvakirja, Elina Warstan kuvittama Päiväkoti Heippakamu : Rebekan rapupäivä.
Rebekan äiti on jääkiekkoilija ja aina kiireessä, niinpä parturina toimiva isi joutuu huolehtimaan Rebekasta enemmän. Aamu on tyhmä ja riitaisa, joten Rebekan mukana päiväkotiin tulee pilven lisäksi myös paha mieli. Koko päivä on yhtä vastahankaa ja venkoilua, vaikka päiväkodissa onkin hauskaa ohjelmaa. Ulla ja Tson-Osman ovat kekseliäitä ja saavat lapset mukaansa esimerkiksi viettämään rapumummon 100-vuotisjuhlia. Rebekan harmitus ei kuitenkaan katoa, mutta kun mummo tulee hakemaan hänet iltapäivällä, kaikki onkin hyvin. Koko päivän kestänyt kiukuttelu siitä, että mummo tulee hakemaan, unohtuu saman tien.
Salmi on työskennellyt Helsingin seudun päiväkodeissa, joten kirja lienee saanut vaikutteita aidoista tilanteista. Kirjan lasten nimet ovat monikulttuurisia ja kummallisia ja tekstin seassa on paljon onomatopoeettisia sanoja ja äänteitä. Kirja tuo monikulttuurisuuden esiin muutenkin kuin nimien tasolla, joten teos sopinee kuvaamaan uussuomalaista arkipäivää, ainakin Helsingin seudulla. Helsingin Kalliossa asuvaa ja teoksensa Helsingin seudulle sijoittavaa Salmea on jo ehditty tituleerata urbaaniksi satutädiksi.
Elina Warstan aina niin eläväisen kuvituksen seassa on puhekuplia ja lukuisia yksityiskohtia tutkittavaksi. Värikäs ja eri tavoin sivuille levittyvä kuvitus on tuttua Warstaa eli aina hyvää ja mielenkiintoista. Sen sijaan itse tarina jätti mietittävää. Rebekan päiväkotikaverit jäävät etäisiksi nimiksi, jotka puuhailevat omiaan. Kiukuttelu ja paha mieli voivat johtua äidin ikävästä mutta ne leviävät muihinkin, vain haihtuakseen lopulta hetkessä. Ei lastenkirjojen tarvitse välttämättä olla opettavaisia, mutta jäin silti miettimään tämän kirjan sanomaa. Päiväkotielämän kuvaus on ihan hauskaa ja päivä sisältää varmasti aina erilaisia nousuja ja laskuja. Mutta jotenkin Rebekka tuntui lähinnä ärsyttävältä.
Olen ymmärtänyt, että Salmen tyyli jakaa mielipiteitä: joko siitä pitää tai sitten sitä ei ymmärrä. En ole vielä täysin valinnut kantaani, sillä uudistaminen ja rajojen ylittäminen on tärkeää. Maailma muuttuu, ja niin muuttuvat yleisötkin. Eikä aikuislukija aina välttämättä tavoita sitä, mikä puree lapsiin parhaiten. Jatkoon.
