Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Virginia Woolfin päiväkirjat jatkuvat edelleen. Nyt käsillä oleva teos kattaa vuodet 1926–1930; tänä aikana Woolf kirjoitti useita tunnetuimpia teoksiaan: romaanit Majakka (1927) ja Orlando (1928) sekä essee Oma huone (1929). Kauden loppupuolella hän kirjoitti myös Aallot-romaanin, joka kulki pitkään työnimellä Koit. Se ilmestyi sitten seuraavan päiväkirjan aikana eli vuonna 1931.
Woolfin elämä jatkuu edellisistä osista tutuiksi tulleita uria: on kirjoittamista, keskusteluja, kirjankustannustoimintaa ja tietenkin epälukuinen määrä vieraita ja vastavierailuja. Elämään sisältyy myös joukko arkisempia huolia: päänsärkyä, mielialan vaihteluita, riitoja palvelusväen kanssa ja ongelmia uusien leninkien hankkimisessa. Vieraista nousee keskeisimpään rooliin varakas aatelisnainen ja kirjailija Vita Sackville-West, josta on tullut Virginian läheinen ystävä, ja ilmeisesti ystävättärien rakkaus ylsi myös erotiikan puolelle, vaikka Woolf torjuukin epäilyt siitä, että hän olisi käyttämänsä vanhahtavan lesboa tarkoittavan termin mukaan sapfisti. 1920-luvun Euroopassa homoseksuaalisuus oli paljon esillä ollut asia, ja Woolfinkin ystävistä moni oli bi- tai homoseksuaali; nämäkään termit eivät tekstissä esiinny nykyisissä muodoissaan, vaan Woolf puhuu joko synkästi sodomisteista tai käyttää heistä humoristissävyistä termiä ”bugger”, jonka päiväkirjojen kääntäjä on reippaasti suomentanut ”homppeliksi”.
Tässäkin päiväkirjaniteessä puhutaan melko verhotusti Woolfin vaikeasta masennuksesta. Kirjailija ei vello itsesäälissä vaan kuvaa mielialaansa viiltävästi kiteytetyillä virkkeillä: ”Herään monina öinä vapisten ajatellessani jotain tekemääni julmuutta. Pikkuruiset neulanreiät suurenevat yön tunteina ammottaviksi haavoiksi.” Woolf kuvaa myös hillitysti ja aiheeseen nähden hyvinkin tyylikkäästi muita negatiivisia tunteitaan, joista päällimmäiseksi tuntuu nousevan kateus muita menestyneitä kirjailijoita kohtaan; myös oma lapsettomuus mietityttää varsinkin Nessa-sisareen, monen lapsen äitiin, verrattuna. Hän ei kuitenkaan säästele itseään tai kaunistele tunteitaan – hänen ilmaisunsa on vain täsmällistä ja osoittaa syvää itsetuntemusta.
Elitistihän Virginia Woolf on, ja snobikin jossain määrin, ja erityisesti päiväkirjateksteistä nousee hänen ajoittain hyvinkin voimakas misantropiansa, on kysymys sitten mustaihoisista, juutalaisista, palvelusväestä tai vaikkapa vain onnettomuudekseen rumaksi syntyneistä – tai tulleista – ihmisistä. Hän kuvaa leppymättömällä inholla lihavia ruumiita, roikkuvia poskia, punaisia neniä ja sameita silmiä. Ilmeisesti ulkonäköön ja varsinkin painoon liittyvät kysymykset olivat hänelle keskeisiä.
Mitä pidemmälle Virginia Woolfin päiväkirjojen lukeminen on edennyt, sitä enemmän olen alkanut pitää niistä – niissä ilmenee syvästi omaperäisellä tavalla sekä 1900-luvun yleinen ilmapiiri ja kirjallinen maailma sekä tämän poikkeuksellisen lahjakkaan yksilön traaginen elämänkaari. Ja muistan yhä olla kiitollinen Savukeitaalle tästä kulttuuriteosta.
