Virginia Woolf: Päiväkirja I

Virginia Woolf (1882–1941) oli yksi 1900-­luvun merkittävimpiä kirjailijoita; hänen asemaansa modernistina on verrattu muiden muassa James Joyceen. Savukeidas-­kustantamo on viime vuosina kunnostautunut Woolfin teosten kääntäjänä ja on nyt aloittanut merkittävän työn hänen päiväkirjojensa parissa. Woolfin päiväkirjat, jotka sisältävät yhteensä noin 2000 sivua, on tarkoitus julkaista lähitulevaisuudessa viitenä osana.

Päiväkirjojen ensimmäinen osa sisältää tekstit vuosilta 1915-­1919. Virginia, omaa sukua Stephen, meni muutama vuosi aikaisemmin naimisiin esseisti, toimittaja ja kustantaja Leonard Woolfin kanssa ja julkaisi sitten ensimmäisen romaaninsa Menomatka. Woolfin elämä ei ollut sujunut kovinkaan auvoisissa merkeissä. Äiti kuoli varhain, sisar joutui mielisairaalaan, ja jonkun kauan sitten lukemani lähteen mukaan Virginia joutui veljiensä seksuaalisen ahdistelun ja hyväksikäytön kohteeksi. Mielisairaalat tulivat tutuksi myös Virginialle, jonka sairaus luokiteltaisiin nykypäivänä luultavasti kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Vaikea masennusvaihe otti sitten lopulta omansa, kun kirjailija 59­-vuotiaana käveli Ouse­jokeen taskut täynnä kiviä.

Mutta vuonna 1919 tämä surullinen kohtalo on vielä kaukana edessäpäin. Woolf pitää ahkerasti päiväkirjaa, usein lähes päivittäin. Merkinnät antavat tarkan kuvan hänen elämänpiiristään. Yhteiselämä Leonardin kanssa sujuu harmonisena: pariskunta lukee, kirjoittaa ja keskustelee, mutta mikäli tekstin painotuksiin on uskominen, niin etupäässä he ottavat vastaan vieraita. Woolfien kodissa käy jatkuvasti väkeä lounailla, päivällisillä ja teekutsuilla. Monet näistä lähipiirin jäsenistä ovat nykyisin jo unohdukseen painuneita taiteilijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, mutta sitten mukana on muiden muassa kirjailija Katherine Mansfield, johon Virginialla tuntui olevan erikoinen viha-­rakkaussuhde, sekä useat merkittävän Bloomsbury­ryhmän jäsenet, etenkin kirjailija Lytton Strachey, joka taas pysyi hyvänä ystävänä kautta vuosien. Ehkäpä läheisin Virginialle oli kuitenkin sisar Vanessa eli Nessa, vaikka tämä elikin monen lapsen äitinä hyvin erilaista elämää.

Päiväkirja antaa myös mielenkiintoisen kuvan siitä, millaista oli elämä ensimmäisen maailmansodan pyörteissä tällaisten kulttuurihenkilöiden keskuudessa. Sain tosin sellaisen vaikutelman, että esimerkiksi sodanaikainen puute ei kovin syvästi Woolfeja koskettanut; ainakin heillä oli varaa kestitä lukuisia vieraitaan. Toki Virginia mainitsee teksteissään sodan keskeisiä tapahtumia mutta mielestäni melko ulkokohtaisesti, ja rauhanjuhlinta herättää hänessä melkein misantrooppisia piirteitä. Muutenkin Woolfin persoonaa tuntuu leimaavan tietynlainen aristokraattisuus, joka saattaa ärsyttää joitakin lukijoita, mutta toisaalta on muistettava, että sata vuotta sitten ajat olivat erilaiset ja asenteet ja yhteiskunnan luokkajako kovastikin nykypäivästä poikkeavia. Ehkäpä siksi ei pidä tuomita Virginiaa kovin raskaasti, vaikka korvaan särähtääkin se tapa, jolla hän kirjoittaa esimerkiksi vammaisista, alaluokkaisista, ulkomaalaisista ja tietysti juutalaisista, joista hän ei tunnu pitävän yhtään – missään kohtaa päiväkirjaa ei ainakaan tässä osassa tule ilmi se sivuseikka, että Leonard Woolf oli juutalaista syntyperää…

Minulla ei ollut nyt käytettävissäni alkukielisiä päiväkirjoja, mutta kokonaisuutena Ville­-Juhani Sutisen suomennos tuntuu hyvin sujuvalta, selkeältä ja asiantuntevalta. Vain muutama sana oli outo – sadan vuoden takaiseen kieleen tuntuu vaikealta istuttaa sellaisia ilmauksia kuin vaikkapa lusmu, kulahtanut tai bongaus. Lisäksi olisin kovasti kaivannut kirjaan jonkinlaista suomentajan tai kustantajan esipuhetta, mutta ehkä sitten saamme jälkipuheen, kunhan urakka on valmis. Kirjan lopussa oli kuitenkin peräti tarpeellinen henkilöluettelo sekä kursorinen katsaus Woolfin elämän tärkeisiin vuosilukuihin.

Virginia Woolfin päiväkirja vaatii lukijaltaan jonkin verran pitkäjänteisyyttä, mutta kirjallisuudenhistoriaa harrastavalle se on oikea aarre, ja jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia osia.