Pahuus, hulluus vai poikkeavuus? Rikospsykiatri Hannu Lauerma käsittelee aggressiivisuutta sekä luonnonilmiönä että ääri-ilmentyminä yksilöissä, yhteisöissä ja instituutioissa. Murhamieli ja muu pahuus voi näyttäytyä psykopaatin impulsiivisina väkivallantekoina tai tekijälle nautintoa tuottavina sarjamurhina, mutta myös fanaattisen uskonlahkon seksuaalisadistisena lasten hyväksikäyttönä tai kollektiivin sitouttamisena kuvitellun maallisen tai taivaallisen onnelan tavoitteluun.
Pahuuden anatomia on hyvä nimi kirjalle, jossa villakoiran ydintä etsitään luonnontieteellisin painotuksin. Lauerma tunnustaa materialistisen katsantonsa jo esipuheessaan, ja jatkossa vallitseva paradigma on luonnontieteellinen, evoluutioteoria. Aggressiivisuus on tullut meille jo eloonjäämiskaupoissa mukana ja varmistanut lajin säilymistä. Evoluutiobiologian ja psykobiologian lisäksi kirjoittaja toki esittää pahuuden ilmentymiin myös yhteiskuntatieteiden ja kulttuurisia näkökulmia, eiväthän ne ole toisistaan irrallisia eivätkä myöskään aseteltavissa vastakkain.
Aggressiolle löytyy käyttöä: viihteen aiheena, sankaruutena, sotimisena, seksuaalisena sadomasokismina. Aggression hallitsemattomia ilmiöitä havainnollistavat historian ja nykypäivän esimerkit meiltä ja muualta, Kalevalan Kullervosta Myyrmannin pommipoikaan ja amokjuoksusta Kauhajoen koulusurmiin. Suomessa esiintyneiden äärilahkojen esittely asettaa uskontojen fundamentalistiset ilmiöt kotoisampaan valoon. Kuuden miljoonan juutalaisen lisäksi monta muutakin montaa miljoonaa on tuhoutunut auktorisoidun väkivallan ja kansanmurhaajien uhreina. Kirja antaa mittakaavoja.
Lauerma esittää tiedon lomassa myös mielipiteitään – eikä pyörittele. Mielipidepalstojen kaltaista kaikkitietävyyttä hän ei tarjoa, huomauttaapa vain taas kerran, että väestömäärään nähden väkivallanteot eivät suinkaan ole lisääntymässä vaan vähentyneet. Kouluampujista saa ja pitää olla huolissaan; Lauerma on huolissaan myös maailman asearsenaalin täystuhopotentiaalista. Toisaalta aggressio ei ole vääjäämätön voima. Esimerkiksi institutionaalinen väkivalta kuolemanrangaistusten muodossa on maailmassa huimasti vähentynyt.
Kirjoittaja esittelee ja kommentoi myös psykiatrian historiaa ja tiedeluonnetta sekä psykiatrian kritiikkiä. Psykiatrisen vankimielisairaalan toiminnasta on kiinnostavaa lukea, ja asiakkaiston esittely osoittaa ongelmien monimuotoisuuden, johon asiantuntijallakaan ei aina ole viimeistä sanaa eikä yhtä lääkettä. Rankaisemisen mieltä käsittelevässä kappaleessa olisin mielelläni lukenut psykiatrin pohdintaa enemmänkin, mutta ehkä alue kuuluu paremmin oikeusoppineille.
Kirjassa on monen dekkarin verran pahuutta yksissä kansissa, ja mainiosti se sopii siltään dekkarien lukijoille (ja kirjoittajille), ja toki kaikille muillekin. Tietopuoli ei nujerra, se on helppolukuiseksi kirjoitettua. Kaiken kukkuraksi Lauermalla on sana hallussaan. Hänen ironiansa saa tuon tuosta hymyilemään että pistipä pahan.