”Mikään ei kuitenkaan onnistu peittämään alleen sitä tunteiden määrää, mikä näiden 549 entisen sotavangin ylitse nyt vyöryy. On 25. joulukuuta 1944. Tätä parempaa joululahjaa ei kukaan heistä tulisi koskaan saamaan.”
Kolme ja puoli vuotta sitä kesti, sotavankeutta. Ja kestämistä siinä on ollut. Ne kaikkien tietämät hankaluudet koettavina: nälkä, jano, taudit, lika, unettomuus, kidutus, raadanta ja 0-ihmisarvo. Niin vain vänrikki, metsänhoitaja Paavo Yli-Vakkuri selviää pitkäaikaisesta sotavankeudesta takaisin ihmisten ilmoille ja ajan myötä ylenee Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen professoriksi. Elää pitkän elämän – täyden vuosisadan (1914–2014).
Yli-Vakkuri jättää jälkeensä vain 15-sivuisen muistiinpanon, joista kirjan kokoaja Ariela Säkkinen kirjoittaa 367-sivuisen kirjan. Mahtityön on Säkkinen tehnytkin ja matkustellut lähdetietojen perässä monessa maassa, monissa arkistoissa ja saanut aikaan yleistajuisen, luettavan, ymmärrettävän yleiskatsauksen Suomen osallisuudesta toiseen maailmansotaan, ja ennen kaikkea sotavankeudesta Neuvostoliitossa Paavo Yli-Vakkurin ollessa lähtökohtana ja polttopisteenä.
Mitkään asiat eivät uusilta tunnu, samat pahuudet samoine menetelmineen toistuvat lukipa vanki- tai keskitysleireistä mistä tahansa maasta. Ihmisen raadollisuus käsitellä lajitoveriaan on käsittämättömän raakaa ja brutaalia.
Säkkisen Pahinta on kylmyys -dokumenttikirjasta voi sanoa, että kun tämän kirjan lukee, on lukenut kaikki sotavankeuskirjat. Yleispätevä yhteenveto kaikesta kamaluudesta.
Onneksi Paavo Yli-Vakkurin sotavankeusaika sai onnellisen lopun jouluna 1944, eikä käynyt yhtä karmeasti kuten kahdelle veljekselle toisella leirillä:
”Yksi niistä, jotka olivat henkensä pitimiksi ryhtyneet öisin etsimään ruumiin syötäväksi, oli joltain niin sanotulta ystävältään saanut keuhkoja ja sydäntä ja syönyt ne. Hän tiesi sen kyllä olevan ihmisestä, mutta ei sitä, kenestä. Seuraavana päivänä hänelle kerrottiin hänen syöneen veljensä. Mies sekosi.”