Kun kansikuvaa katsoo, niin eikös siinä Punahilkan sisarolento huoletonna astele pitkin kylän raittia kohti vaaran paikkaa! Tyttö on juuri seudulle muuttanut, tietämättä tuosta sydämettömästä, saalistavasta kauhukolmikosta mitään. Kolmikolla suunnitelmat jo valmiit:
- Noita kiljui: ”Tuon kiveksi taion!”
- Haamu haaveili: ”Polvet hyytelöksi tytöltä kohta säikytän.”
- Peikko lipoi: ”Saan tuosta paistin mehevän.”
Riitahan siitä roihahtaa noiden lurjusten kesken siitä, kuka ensiksi saisi ja ennättäisi katalan temppunsa tehdä.
Näppärä, peloton ja ystävällinen kun tyttö on, on odotettavissa klassistyyliselle ilkiösadulle onnellinen loppu.
Viehättänee räiskyvään värikuvamaailmaan tottuneita, tämän levottoman ajan lapsia. Kuvapiirroksissa on nimittäin mitä katsella: yksityiskohtia yllin kyllin, joista irtoaa pohdittavaa sadun ääneen lukevan vanhemman, iskän, äiskän, ukin, mummon kanssa.
Vanhemmalle vaarilukijalle satu mielessä muuntuu aikuisten väkivaltaiseksi, riehuvaksi ’ukrainaksi’, jossa tuolle kolmikolle löytyy elävät esikuvat itänaapurista. Nuo mielleyhtymänsä hän pitää omina tietoinaan säikyttelemättä niillä pientä polvella istuvaa kuuntelijaansa.
Kuten sanottu: kansansadun, klassikkosadun omainen; miksei Grimmin veljesten satukokoelmiinkin sopisi täydennykseksi, kun kirjan kuvittajakin Axel Scheffler on saksalainen. Englantilaisen Julian Donaldsonin tekstin on tyylitellen suomennellut Raija Rintamäki.