Eletään Depend-aikuisalusvaatteen vuotta (8. vuosi sponsoroinnin aloittamisen jälkeen). Hal Incandenza on hänen perheensä ylläpitämän Enfieldin tennisakatemian viimeisen vuosikurssin opiskelija ja melko pahasti jäämässä koukkuun marihuanaan. Huhujen mukaan Halin isä oli onnistunut yhtenä viimeisistä elokuvistaan luomaan niin koukuttavaa viihdettä, että sitä koskaan edes sekunniksi katsomaan istuva ei elämässään enää muuta halua. Tämän elokuvan masternauhaa yrittää saalistaa mm. québeciläinen pyörätuolimurhaajaryhmä, joiden perässä puolestaan on ONANin Määrittelemättömien Palveluiden Virasto. Vähän matkan päässä olevassa Ennetin päihdekuntoutuja-asuntolassa Don Gately on viimein saamassa asioitaan edes jollain tasolla kuntoon: ahkera AA-kokouksissa käyminen alkaa sittenkin vaikuttaa. Taloon muuttava Joelle, Madame Psykoosinakin tunnettu hunnutettu kaunotar, löytää kuin varkain jonkinlaisen sielunkumppanuuden Donin kanssa.
Täh?
David Foster Wallacen Päättymätön riemu on kaikkea tätä, ja niin paljon muutakin, ettei tämän blogitekstin laajuus voi millään käsitellä sitä kaikkea. Ja tuskinpa tämä mammuttiromaani kertalukemisesta juuri edes tyhjeneekään. On vaikeaa edes ajatella, mitä tästä kirjoittaisi.
Päättymätön riemu on siis yli tuhatsivuinen järkäle tulvillaan junioritennistä, päihteidenkäyttöä, juonittelua, pikkurikollisia ja isompiakin, elokuvateoriaa (toki enemmän kuin vähän kieli poskessa kirjoitettua), ja jollain tavalla vahingoittuneita tai vammautuneita ihmisiä. Foster Wallacen ”hysteerinen realismi” kaappaa mukaansa. Kovin yhtenäistä juonta kirjalta on turha odottaa – fragmentaarisuus ja useat tarinalinjat ovat kirjalle tunnusomaisia. Lisäksi suuri osa tarinoista täydentyy merkittävästi laajassa loppuviiteosiossa. Pisin yksittäinen loppuviite taisi olla noin 15 sivua pitkä.
Kääntäjä Tero Valkonen käytti Päättymättömän riemun parissa pitkälle toista vuotta, ja onkin tehnyt melkoisen uroteon. Valkosen tulkitsema David Foster Wallace on virtuoosimainen kaikkien rekisterien taitaja, ja tyylilajit vaihtelevatkin asiatekstistä ja korkeakirjallisuudesta matalaotsaiseen päihdekomiikkaan. Kielen rikkaudesta pääsee todella nauttimaan, ja paitsi virtuoottisen monipuolista, Wallacen teksti on myös pohjattoman hauskaa. Erikseen on mainittava vielä Valkosen onnistuminen tilanteissa, joissa dialogin toinen osapuoli puhuu huonoa englantia ja toinen huonoa ranskaa, tai ylipäänsä kanadalaisten kielen- ja sielunmaisemaan sukeltaessaan.
David Foster Wallace esittelee monenlaisien riippuvuuksien kanssa painivia ihmisiä, ja lähinnä heitä, jotka jo yrittävät päästä sinuiksi ongelmansa kanssa. Yksi aivan voimakkaimmista jaksoista on teoksen lopulla, jossa Don Gately makaa pahasti loukkaantuneena sairaalassa ja taistelee lääkkeenhimoaan vastaan. Itsekin päihteiden väärinkäytön vuoksi vaikeuksiin joutunut Foster Wallace tuntuu kirjoittavan näitä jaksoja sydänverellään. Vaikka tekstissä on paljon huumoria, ovat Päättymättömän riemun ihmiskohtalot myös kovin surullisia. Tragikomiikkaa.
Totuus vapauttaa, mutta vasta kun se on tehtävänsä tehnyt.
Minulle Päättymätön riemu oli huikea lukukokemus, yksi parhaista ikinä. Raskaskin, kyllä, ei kirja helppoa luettavaa missään tapauksessa ole, ja hirveän pitkiä jaksoja en kerrallaan kirjaa pystynyt lukemaan. Mutta menihän se marraskuu tänä vuonna näinkin: luin Päättymätöntä riemua 32 peräkkäisenä päivänä, muutamista sivuista muutamiin kymmeniin päivässä. Päällimmäiseksi jää tunne suuresta sivistymisestä, humaanista ymmärryksestä. Mutta ymmärsinkö sittenkään mitään, vai ymmärsinkö kaiken väärin? Ehkä pitää aloittaa alusta…