Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tosikertomus Auschwitzin keskitysleiriltä. Juutalaislääkäri Eddy de Wind kirjoitti tarinan kaksivuotisen vankeutensa loppuaikoina. Aluksi minua hämäsi, että omasta selkänahasta revitty kertomus ei olekaan minä-muotoon kirjoitettu dokumentti, vaan jonkinlaiseen romaanimuotoon kirjoitettu teos, jossa Eddy on Hans ja hänen oma vaimonsa kulkee nimellä Friedel.
Kovaa raakaa tarinaa, kuten odottaa saattaa. Kantavana voimana kertomuksessa on Hansin ja Friedelin ’yhteiselämä’ leirillä: näkö- ja jopa kosketusyhteydessä. He voivat tavata toisiaan ohimennen aina silloin tällöin pahoinpitelyn uhalla ja henkensä kaupalla.
”Monta kertaa oli ollut täpärällä, mutta joka kerta heidän oli onnistunut päästä jälleen yhteen. Ensin valikoinnit junan saapuessa. Sitten se kamala kuukausi, kun Hans oli ollut Birkenaussa, ja myöhemmin parakin 10 muutto.”
Tuo on sitä onnea, ja tässä karu brutaalius ympärillä:
”Voin kuvailla teille vaikkapa krematorio 3:n. Sinne tuotiin seitsemästäsadasta tuhanteen ihmistä kerralla. Kaikkia sekaisin: miehiä, naisia ja lapsia, vauvoja ja vanhuksia, terveitä ja sairaita. – – – Tässä etuhuone B:ssä kaikkien piti riisuutua. Joka nurkassa seisoi SS-mies rynnäkkökiväärin kanssa. – – – Joskus, kun kuljetuksia tuli paljon, hommat oli hoidettava kiireesti. Silloin erikoisjoukot astuivat mukaan kuvioihin, mursivat kellot ranteista ja kiskoivat sormukset sormista. Pitkät hiukset leikattiin, koska niillä oli teollista arvoa. Sitten koko komppania meni ’pesuhuoneeseen’. Se oli iso huone, valaistu keinovaloilla. Katossa oli kolme riviä suihkuja…”
”Krematorion neljä uunia selvisivät aika paljosta. Mutta joskus vauhti ei riittänyt. SS:llä oli ratkaisu siihenkin. Krematorion taakse oli kaivettu kaksi isoa ojaa, kuten näette tässä: kolmekymmentä metriä pitkiä, kuusi metriä leveitä ja kolme metriä syviä. Pohjalla oli isoja tukkeja, jotka oli valeltu bensiinillä. Niistä saatiin rovio, joka näkyi kilometrien päähän. Sellaiseen mahtuu tuhat ruumista kerrallaan. Polttaminen kesti kaksikymmentäneljä tuntia, sitten tuotiin uusi lasti.”
Riittää! Riittää. Tuossa kyllin puistattavaa. On aika analyysin, opiksi otettavan löytäminen.
Hans, siis oikeasti Eddy selvisi kaikesta kauheudesta pitkälti siksi, että hän kiivaasti halusi selvitä päästäkseen todistamaan ihmiskunnalle Auschwitzin kauheudesta, jotteivät natsijulmuudet jäisi unohduksiin vaan tapahtuneesta otettaisiin opiksi. Ei tämä kertomus ole lajissaan ainoa, vaikka ainoa leirillä kirjoitettu kyllä. Analyyttisimpana kaikista keskitysleirikirjoista pidän yhä logoterapian kehittäjän Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla omaa selviytymistarinaa.
Ihmiskunnasta itsestään riippuvat moiset kauheudet ja kärsimykset, ihmisen omista toimista on tuo kaikki kiinni, ihminen itse nuo julmuudet aiheuttaa ja ihminen itse voi nuo kauheudet lopettaa halutessaan – toisin kuin parhaillaan riehuvan globaalin tuhoa ja kuolemaa tuottavan taudin, koronan. Tuhoamisleiriasioissa syylliset on löydettävissä ja osoiteltavissa, toisin kuin koronan tuhoissa.
Josko ihmiskunta oppisi historiastaan pahuuden poistamisen. Siksi tämä kirja, joka on kirjoitettu pahuuden ytimessä Auschwitzissa ja julkaistu heti sodan jälkeen. Tuolloin kirja ei kiinnostanut tulevaisuuteen katsovia ihmisiä, vasta nyt vuosikymmeniä myöhemmin se on löytänyt lukijansa.