Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Perinteisesti tiedonvälityksestä ovat olleet vastuussa pääasiassa toimittajat ja päätöksistä vaaleilla valitut poliitikot. Nyt nämä perinteiset vallan keskittymät ovat kuitenkin saaneet rinnalleen hajautetun vallankäytön järjestelmän, jota Johannes Koponen, Minea Koskinen ja Jussi Pullinen kutsuvat kirjassaan öyhökratiaksi. Se on järjestelmä, jossa kaikki puhuvat, mutta jossa tosiasiassa hyvin harva tulee kuulluksi. Öyhökratia kertoo, kuinka sosiaalinen media, politiikka ja uutismedia ovat nykyään kietoutuneet yhteen ja kuka tässä järjestelmässä oikeastaan käyttää valtaa ja miten.
Ensin on kuitenkin selvitettävä mitä öyhötys oikeastaan on. Se on tunnepohjaista ja vastakkainasettelua lietsovaa puhetta, jossa ei edes yritetä kuunnella vastapuolta. Öyhötys on taktiikkana yleinen ja myös toimiva, koska se saa paljon huomiota, ja se myös saa maltilliset keskustelijat vetäytymään pois keskustelusta. Tämän vuoksi kärjistyneet mielipiteet näyttävät yleisemmiltä kuin mitä ne oikeastaan ovatkaan. Tämä asia tulee kirjassa esille moneen otteeseen, joten sitä kannattaa korostaa: on hämmästyttävää miten pieni määrä ihmisiä voi sosiaalisessa mediassa dominoida keskustelua.
Tämä voi vääristää voimakkaasti yleisön käsitystä siitä, mitä muut ajattelevat. Itse asiassa monissa maissa yleinen käsitys yhteiskunnan polarisaatiosta onkin pikemminkin yleistyvä havainto siitä, että polarisaatio muka lisääntyy. Puhutaan niin kutsutusta valepolarisaatiosta. Kirjoittajat harmittelevat tämän vaikutuksia Suomen kaltaisessa maassa, jossa ei todellisuudessa ole kahta selkeästi erkaantunutta leiriä, vaikka sosiaalisen median perusteella voisi kuvitella että näin olisi. Kieltämättä kiinnostava tutkimustulos!
Hyvä esimerkki pienen ryhmän vaikutusvallasta on kirjassa mainittu juutalaisvihaa tutkivan Anti-Defamation League -järjestön tutkimus, jonka mukaan kaksi kolmasosaa Twitterin juutalaisvihamielisistä twiiteistä tuli vuonna 2015 vain 1600 käyttäjätunnuksen näppäimistöltä. Tilanne ei ole sen kummempi Suomessa. Valtioneuvoston kanslian entinen viestintäjohtaja Päivi Anttikoski arvioi, että Suomessa sosiaalisen median kohun voi saada pystyyn jo muutaman kymmenen ihmisen twiittaava joukko, tai pienempikin jos kyseiset ihmiset ovat vaikutusvaltaisia. Haukku ei haavaa tee ennen sanottiin, mutta öyhötyksellä on merkitystä.
Anttikoski jatkaa ja puhuu erityisesti iltapäivälehtien merkityksestä, niillä kun on taipumusta tarttua somekohuihin ja levittää keskustelua muuhun uutismediaan. Tämä lisää myös muiden medioiden painetta käsitellä somen kuumia aiheita. Tämä tarkoittaa sitä, että Twitterin aktivisteilla on enemmän valtaa kuin haluaisimme myöntää, hyvin pienikin joukko ihmisiä voi synnyttää puheenaiheen, joka vetää mukaansa koko Suomen. Öyhöttäminen siis kannattaa, mutta sillä on hintansa. Ihmiset, jotka saavat aggressiivisiin twiitteihinsä tavallista enemmän tykkäyksiä ja retwiittauksia, twiittaavat aiempaa todennäköisemmin aggressiivisesti myös tulevaisuudessa. Ikävä kyllä näyttää myös siltä, että tämä ei koske vain räyhääjien ryhmiä, vaan yhtälailla heitä, joiden seuraajat ovat maltillisia. Tämä logiikka saattaa muuttaa hiljalleen koko yhteiskunnan keskustelukulttuuria vihamielisemmäksi, kirjassa todetaan.
Kirja aloittaa esimerkillä, joka kertoo mihin tällainen voi johtaa. Kirsi Piha oli 2021 Kokoomuksen nouseva pormestariehdokas, mutta sinänsä mitättömältä vaikuttava Twitter-episodi johti nopeasti hänen vetäytymiseen kilvasta. Kyse ei ollut mistään nolosta somemokasta, vaan oman puolueen oppositiosiiven vihamielisistä viesteistä. Kehityssuunta, jossa virkamiehet ja muut päättävät tahot alkavat vetäytyä pois julkisesta keskustelusta reaktioiden pelossa onkin täysin mahdollinen ja se tarkoittaisi sitä, että valta todellakin on siirtynyt niille, joita somessa pelätään. Sosiaalisesta mediasta on kuitenkin tullut niin tärkeä alusta, että koetaan ettei sieltä voi lähteä pois, vaikka Twitteristä ei sinänsä pidettäisikään. Itse asiassa voidaankin jo kysyä onko huomio sosiaalisessa mediassa jo laajan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edellytys?
Somejulkisuudella on pimeät puolensa, sillä se palkitsee ehdottomuudesta ja rankaisee kompromisseista, jotka kuitenkin ovat poliitiikanteon ydintä. Sosiaalisen median luonteeseen kuuluu myös nostaa esiin keskustelunaiheita, joissa henkilökohtaisella ja samaistuttavalla sisällöllä on suuri painoarvo. Syrjinnän kaltaisissa aiheissa henkilökohtaisuus voi olla voimavara, mutta entäpä jos käsiteltävä aihe onkin EU:n velkakatto? Monimutkaiset ja vähemmän tunteikkaat aiheet jäävät jalkoihin, kun tunteista ja kokemuksista kirjoittaminen valtaa julkisuuden, kirjassa todetaan. Öyhökratialle onkin ominaista, että trendaavien aiheiden varjoon jäävät pidempiaikaiset kehityskulut eivät enää samalla tavalla heijastu median puheenaiheisiin.
Toisaalta somen vaikutus ei tietysti ole vain yksiselitteisen negatiivinen. Kuten kirjassa kirjoitetaan, some on nopeuttanut kansalaisten kykyä toimia yhdessä ja vaikuttaa. Kansalaisyhteiskunnan voimistumisella on ilman muuta positiivisia vaikutuksia, mutta sen liika voimistuminen suhteessa hallintoon tuo omat riskinsä, ja kirja tekee tässä erittäin tärkeän huomion. ”Toisin kuin yleensä on ajateltu, kansalaisyhteiskunnan valta ei ole hallintoeliitin vallasta pois tai toisinpäin. Sen sijaan nämä tahot kirittävät toisiaan ja luovat samalla paremmin toimivan yhteiskunnan”. Kirjoittajat viittaavat Daren Acemoglun ja James A. Robinsonin vaikutusvaltaiseen kirjaan Kapea käytävä, joka käsittelee yhteiskunnan ja valtion vaikeaa mutta tärkeää tasapainoilua.
Jos kansalaisyhteiskunta nousee päätöksentekijöitä voimakkaammaksi, alkaa some sanelemaan yhä enemmän puheenaiheita ja päätöksiä, ja samalla se alkaa muuttua normittajaksi, jossa someyhteisö alkaa ottamaan tuomarin roolin. Tämä johtaa siihen, että ennen pitkää yhteisiä päätöksiä on yhä vaikeampi tehdä someyhteisöjen lukuisten normien ja sääntöjen hajoittaessa kansalaisyhteiskuntaa. Itse asiassa näyttää siltä, että tällaista sisäistä normittamista tapahtuu jo nyt.
Erittäin kiinnostava huomio on sekin, että nykyään lisääntyvät konservatiivimediat kuten Suomen AlfaTV tai Ranskan CNews, voidaan nähdä uutismedian reaktiona öyhökratiaan ja niiden pyrkimyksenä omaksua öyhökratian metodit, eli vahvan näkökulman ja arvopohjaisen lähestymistavan tiedon tuotantoon. Yhdysvalloissa kehityskulku on tältä osin ollut erityisen masentavaa. Uutismedian ja journalististen metodien vaikeaa suhdetta öyhökratiaan käsitellään kirjassa muutenkin kiitettävän paljon. Suomen tilanne on sikäli poikkeuksellinen, että täällä kulutetaan epätavallisen paljon perinteistä mediaa, ja sen vuoksi sosiaalisen median vaikuttajat pyrkivät täällä vaikuttamaan nimenomaan siihen, mistä puhutaan myös perinteisessä mediassa.
Koponen, Koskinen ja Pullinen tuovat kirjassaan hyvin ilmi miten öyhökratia muodostuu somekeskustelujen, päättäjien ja uutismedian toiminnan yhteisvaikutuksesta ja miten nämä osapuolet hyötyvät toisistaan vaikka samalla kilpailevatkin huomiosta ja vaikutusvallasta. Erilaisia öyhökratian suosimia vaikuttamiskeinoja selvennetään kirjassa sen verran hyvin, että Öyhökratiaa voi ehdottomasti suositella kaikille, joita kiinnostaa minkälaisen vallankäytön kohteina me kaikki nykyään olemme. Vuoden tärkeimpiä kirjoja, suosittelen!