Jukka Häkkinen: Outojen kokemusten psykologia

Havaintopsykologian tutkijan Jukka Häkkisen Mielen oudot maisemat : hallusinaatioiden psykologiaa oli sen verran hyvä kirja, että pistin häneltä jo aikaisemmin ilmestynyneen Outojen kokemusten psykologian ilman muuta lukulistalle.

Tässä kirjassa Häkkinen paneutuu neurotieteellisestä näkökulmasta ilmiöihin, joita on monesti pidetty jopa yliluonnollisina. Kirjaan on valikoitunut mukaan kehostapoistuminen, Déjà vu -kokemus, unihalvaus, synestesia, kuolemanrajakokemukset ja kokemukset erilaisista enteistä. Näistä Déjà vu ja synestesia ovat ilmiöinä ehkä arkipäiväistyneet siinä mielessä, että nykyään ne jo useimmiten ymmärretään täysin harmittomiksi – joskin kiehtoviksi – kognitiivisiksi prosesseiksi. Sama lienee ennen pitkää edessä myös muiden kirjassa käsiteltyjen ilmiöiden kanssa, sillä näyttää siltä, että nekään eivät ole lainkaan niin epätavallisia ilmiöitä kuin voisi ensi alkuun kuvitella.

Luku kuolemanrajakokemuksista oli erityisen mielenkiintoinen. Näyt jo kuolleista sukulaisista ja valosta tunnelin päästä ruumiistairtautumiskokemuksineen eivät suinkaan ole mitään legendaa, vaan ainakin joillekin kuoleville täyttä totta. Kenties vielä mielenkiintoisempaa on kuitenkin se, että tällaiset kokemukset eivät suinkaan rajoitu vain kuoleman rajamaille, vaan niitä ilmaantuu, kun aivot ylipäätään joutuvat koville. Ehkä erikoisin esimerkki tästä ovat eräänlaisessa sentrifugissa suuria g-voimia harjoittelevat hävittäjälentäjät, jotka toisinaan menettävät tajuntansa johtuen hapenpuutteesta aivoissa. Kokemus muistuttaa monilla suuresti kuolemanrajakokemuksia. Myös erilaisissa vaaratilanteissa aivot saattavat reagoida vastaavalla tavalla; mielen toiminnot tuntuvat nopeutuvan ja aika hidastuvan ja erilaiset näyt eivät nekään ole tavattomia.

Häkkinen osoittaa lukuisin esimerkin, että niin sanotut kuolemanrajakokemukset ovat itse asiassa kokonainen joukko erilaisia osakokemuksia, jotka voivat laukaista monet erilaiset syyt. Häkkinen huomauttaa, että syiden moninaisuus ei ole psykologiassa ja neurotieteessä sinänsä epätavallista, joten tässä mielessä kuolemanrajakokemukset muistuttavat muita aivotoiminnan ilmiöitä. Mielenkiintoinen ilmiö kuolemanrajakokemuksiin liittyen on myös niiden yksilöllinen vaihtelevuus. Kliseisen mielikuvan mukaan kyse on aina siitä “tunnelin kautta jumalan luo taivaaseen” -kokemuksesta, mutta tämä riippuu paitsi kokijan yksilöllisestä tilanteesta niin myös kulttuuritaustasta. Kristitty saattaa hyvinkin kohdata enkelin, siinä missä intialainen kohtaa kuolemanjumalan sanansaattajan. Kaiken kaikkiaan tieteellinen keskustelu kuolemanrajakokemusten ympärillä on vilkasta ja Häkkinen antaa luvussa hyvän kuvan erilaisista tutkimusasetelmista ja kilpailevista näkökulmista asian ympärillä.

Luku unihalvauksesta myös herätti mielenkiintoa. Lyhyesti, unihalvaus on tila jossa sängyssä makaava ihminen on tietoinen ympäristöstään mutta ei pysty liikkumaan. Kauhua aiheuttava tila johtuu unitilojen sekoittumisesta, eli siirtyminen unitilan ja valvetilan välillä jostain syystä epäonnistuu. Tässä erikoisessa jähmettyneessä tilassa ihminen edelleen näkee unta, mutta unet projisoituvat kuitenkin todelliseen ympäristöön, eli siihen makuuhuoneeseen jonka ihminen kykenee näkemään.

Ilmiö tunnetaan monessa kulttuurissa. Länsimaisessa perinteessä sen alkuperää on usein pidetty demonisena, sillä unihalvaukseen usein kuuluu kokemus pahuuden läsnäolosta sekä hengitysvaikeudet. Islamilaisessa maailmassa öinen pelottelija puolestaan tulkitaan Jinniksi, eräänlaiseksi pahaksi henkiolennoksi sekin. Kaiken huippu on kuitenkin unkarilainen tulkinta vampyyrikanasta, joka istahtaa ihmisen rintakehän päälle imemään tämän verta.

Todellinen ilmiö on siis inspiroinut lukuisten kulttuurien kansanperinnettä ja itse asiassa luultavasti tekee niin vieläkin. Kertomukset ufosieppauksista muistuttavat nimittäin monilla tavoin perinteisiä unihalvauskokemuksia. Siinä missä ennen kansaa vaivasivat demonit, keijukaiset ja menninkäiset, modernissa maailmassa avaruusolennot vaikuttavat kuitenkin vakuuttavammalta selitykseltä. Tätä tulkintaa vahvistaa myös se seikka, että ihmisiä sieppaavat pienet harmaat miehet olivat osa populaarikulttuurimme mytologiaa jo kauan ennen kuin ihmiset alkoivat kertomaan omakohtaisia kokemuksia ufosieppauksista.

Kirjassa tuleekin hyvin esiin informaatioekonomiana tunnettu ilmiö. Aivomme eivät pyri selvittämään maailman rakennetta mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti vaan tavoitteena on tehdä riittävän hyviä päätöksiä mahdollisimman pienellä resurssienkäytöllä. Niinpä, kun aivomme kohtaavat informaatiota, josta ne eivät oikein ota tolkkua, ne eivät jumitu mihinkään tulkinnan suohon, vaan muodostavat nopeasti jonkinlaisen tulkinnan sen tiedon pohjalta, mitä on löydettävissä. Tässä tapauksessa; koska media on vuosikymmeniä tarjonnut tarinaa ihmisiä sieppaavista ufomiehistä, ei ole yllättävää, että tämä narratiivi antaa valmiin tulkinnan ihmisten omakohtaisille selittämättömille kokemuksille.

Mietin kirjaa lukiessani, miten mystiikan selittäminen tieteen avulla saattaa toisinaan tuntua tylsältä, joillekin ehkä jopa loukkaavalta. Toisaalta kirjan luettuani en voi kuin ajatella, miten aivot ovat loputtoman kiehtova elin. Emme havainnoi emmekä taltioi mailmaa muistiimme tarkasti kuin jokin kone, vaan aivomme tekevät paljon näkymätöntä taustatyötä ja -oletuksia. Enimmäkseen tämä taustatyö palvelee meitä hyvin ja tuo ”arkipäivän kaaokseen järjestystä”, kuten Häkkinen sanoo. Toisinaan mielen prosessit tai niiden häiriintyminen tulevat kuitenkin pinnalle, ja lopputulos on väistämättä kiehtovaa luettavaa. Outojen kokemusten psykologia on kaikkiaan hyvin kirjoitettu kirja, joka selittää alan tutkimusta ymmärrettävästi ollen samalla kunnioittava erilaisten kokemusten merkityksellisyydelle. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen tietokirja ansaitseekin ehdottomasti tulla luetuksi.