Outo hohto tuo mieleeni ennen kaikkea Gary Larsonin kummalliset yhden ruudun sarjakuvat. Larsonillakin on kuitenkin oma logiikkansa: monet vitseistä perustuvat joko siihen, että ihmiset käyttäytyvät kuin eläimet tai toisin päin. Baxterilla ei tunnu olevan minkäänlaista logiikkaa.
Oudon hohdon piirrokset hämmentävät, pysäyttävät ja johtavat lopulta järjettömään nauruun – muulla tavalla niihin on vaikea suhtautua. Kuvat itsessään saattavat olla jopa kaikinpuolin järkeviä ja vakavia, oudoimmillaankin ne eivät yksin riitä. Vasta täysin järjettömät kuvatekstit ajavat lukijan riemastuttavan idiotismin ja absurdiuden lähteille.