Niille, jotka etsivät lyriikasta rakkaudesta ja luonnosta hurmaantumista, ei Heli Slungan teos ole omiaan; varmaankin sen kansi jo karkottaa pois kovin romanttisen tekstin ystävät. Slungalta on ilmestynyt aiemmin kaksi kokoelmaa, Jumala ei soita enää tänne (2008) ja Varjomadonna (2009).
Orjan kirja ei kaunistele naiseutta. Teksti valuu hurjana ryöppynä, tunteet ovat rajuja ja kaunistelemattomia. Naisen rooli on olla nahkanmusta, lihanpunainen, joka vain antaa eikä ota, paitsi sitten raakaa rahaa palveluksistaan. Runossa Palveluammatti kuvataan naiseen kohdistettuja odotuksia näin:
”ole siisti ja hajuton,
terve, pitkämielinen:
psoriasista, aknearpia, vuotavaa nenää, kuolemanhalua
tai satiaisia
älä sairasta
ole kyvytön lintu,
aukeavan munan risahdus
säntillinen käki kellossa”
Läpi kokoelman kulkeekin tämä teema naisen palveluroolista, maksuttomasta tai maksullisesta, 0700-linjalla tai Big Brother -talon kaltaisessa Strappado-ohjelmassa. Osansa saa myös pitkä avioliitto:
”Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja, huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppysellisen enemmän.”
Kokoelman neljäs osa puhuu lapsista. Vaikka heidät nähdäänkin tulevaisuuden kantajina, idylli on tästä äitiydestä kaukana. Körö körö kirkkoon -loruakin mennään aivan uusilla sanoilla:
”paskapellon ylitte
pallomeren alitte
mikrosiru ottassa
viivakoodi niskassa”
Näissä kokoelman lopun äitiysrunoissa on jotain, mitä uskaltaisi kutsua jopa hellyyttäväksi – varauksella siksi, että tämä sana on niin kaukana Slungan yleisestä vaikutelmasta. Häntä on vaikeaa verrata keneenkään toiseen tuntemaani suomalaiseen lyyrikkoon: Arja Tiainen ehkä tulee mieleen, mutta Heli Slunga on häntäkin rajumpi. Suosittelen lämpimästi niillekin, jotka eivät yleensä lue runoja, mutta joita naiseuden kaunistelematon kuvaus kiinnostaa.