Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Rauni Paalanen (s.1947) on kirjailija ja kääntäjä, jonka tuotanto on minusta jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Monta kertaa kirjallisessa maailmassamme on kaivattu tilintekoa 1960- ja 1970-lukujen taistolaiskulttuurista, mutta Paalasen Agitaattorin morsian (1990) on nähdäkseni juuri sitä, omaleimainen ja itse koetun tuntuinen ja lisäksi kirjallisesti vallan mainio. Paalasen suomennoksista tunnen itse asiassa vain yhden, mutta se tekikin minuun sitten sitäkin suuremman vaikutuksen: Mariella Mehrin Kirvesaika -romaanin (1990), jonka olin kahlannut läpi olemattomalla saksan taidollani, mutta joka sitten käännöksenä iski suoraan sydämeeni.
Mutta entä sitten tämä Oopperamatka? Se sisältää 13 tiivistä novellia sekä kirjailijan loppusanat autofiktiosta ja autobiografisesta kirjoittamisesta. Tarinoiden aikajänne vie lukijan 1970-luvulta nykypäivään, ja niiden pääosassa ovat naiset, yleensä enemmän tai vähemmän keski-ikäiset ja nykyhetkeä lähestyttäessä enemmän tai vähemmän vailla illuusioita elämää katsovat. Kovasti minua hykerrytti – jollei olisi samalla surettanut – kokoelman laajin novelli Työmatka, jossa Niina matkustaa vuonna 1977
Neuvostoliittoon tutustumaan paitsi moskovalaisuuteen myös marilaisuuteen, Suomen sukulaiskansaan siis. Matkalla on vain toinenkin tarkoitus: Niinan mies, ennen niin salskea kommunisti, on Neuvostoliitossa opiskellessaan sairastunut psyykkisesti ja ollut hoidettavana paikallisessa mielisairaalassa, josta Niina hakee hänet kotiin.
Omalla ja onneksi vähän iloisemmalla tavalla hykerryttäviä olivat sitten novellit Arpi ja Metsän tyttö, joissa naiset 1970-luvun feminismin hengessä tapaavat toisiaan eriskummallisen rituaalin tai vain luonnon helmassa oleskelun parissa. Voi niitä aikoja! – Mutta kuten sanottu, Paalasen päähenkilöt eivät yleensä ole enää kovin idealistisia, vaan elämä on jättänyt heihin merkkinsä.
Tätä kokoelmaa ei voisi esitellä kiinnittämättä huomiota sen kissahahmoihin: minullekin, vannoutuneelle koiraihmiselle, ne puhuivat hurmaavaa kieltä. Ehkäpä Paalanen on todellakin päässyt ”kissuuden ytimeen”, kuten takakannen esittelytekstissä sanotaan.
Oopperamatka oli nautinnollista luettavaa ja olisin toivonut sen yhä vain jatkuvan. Toivottavasti se saa edes osan siitä huomiosta, jonka se vääjäämättä ansaitsee.
