Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Stina Saari voitti Tanssiva karhu -palkinnon esikoiskokoelmallaan Änimling, ja siksi päätyi aikoinaan minunkin lukulistalleni. Änimling on erinomainen, joten odotukset ovat korkealla uuden kokoelman suhteen. Onninno on jo päällisin puolin kiehtova: etukannessa ei lue mitään, kannet on vain koristeltu mustavalkoisin, graafisin kuvioin. Takakanteen on käsin kirjoitettu “En kyllä voi mitenkään tätä perustella sinänsä.” – lupaavaa!
Yksi runouden tehtävistä on toimia jonkinlaisena kirjallisuuden koelaboratoriona, jossa kehitellään kaikenlaista uutta ja omituista, joka sitten suodattuu laajemmin kirjallisuuteen ja kielenkäyttöön ja pitää osaltaan kieltä elävänä ja hengittävänä. Onninno on juuri tätä: se on ehtaa avantgardea, joka osaltaan hylkää kirjoitetun kielen. Onninnossa on aseemisia elementtejä: runoutta on myös runoilijan sormenjälki ja musta tahra sivulla (ja kiitokset sinne, minne kiitokset kuuluvat: Saaren lisäksi on syytä mainita kokoelman graafisesta suunnittelusta vastaava Arja Karhumaa).
Saari tekee Onninnon sivuilla monenlaista ovelaa. Yksi perustemppu on pudotella kirjaimia pois ja luoda siten tulkinnanvaraa. “Me istutaan täällä edelleen, ja ymyillään.” Kirjaimet myös vaihtuvat toisiin; sanat hajoavat, taipuvat, levittäytyvät. Kieli on plastista, liikkeessä; ei tarpeeksi, mutta sittenkin. “Mikä tahansa voi silti oll kaunokirjallisesti. Se / riippuu.” – ja vieressä hirsipuupeli.
Runojen minä kuulostaa paikoin lapselta; kyselee kuin uteluikäinen, on jotenkin naiivi, leikkisä. Toisaalta välillä jostain nousee toisenlaisiakin kulmia. “Harvoin puhutaan siitä, että miellyttäminen on pelkoreaktio. / Konteksti vaihtelee”. Jutteleva runominä yrittää saada yhteyttä ja kontaktia. Onko kieli siihen toimiva väline? Onko muutakaan?
Onneksi meillä on Stina Saaren kaltaisia uskaliaita kokeilijoita ja kustantamoja, joilla on kanttia julkaista jotain tällaista.
