Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jonathan Haidtin Onnellisuushypoteesi on neuropsykologinen tietokirja, joka on naamioitunut itseapuoppaaksi.
Alussa epäilin lukea tätä kirjaa, koska en ole koskaan pitänyt itseapuoppaista. Koko idea, että joku muu tietää minua paremmin miten elää elämäni, on lapsesta asti tuntunut vieraalta. Koska rakastuin Haidtin toiseen kirjaan, päätin lukea tämänkin, jossa Haidt on koonnut omat neurotieteelliset teesinsä ja sekoittanut niihin maailmanuskontojen filosofiaa, jotta tavallisetkin ihmiset ja erityisesti uskovaiset voisivat omaksua hänen ideoitaan. Mielestäni nerokas idea tieteen popularisoinnissa!
Tässä kirjassa siis sekoitetaan neuropsykologisia ja evoluutiobiologisia faktoja uskonnollisten ja filosofisten oivallusten sekaan. Tuloksena on kirjallinen kokonaisuus, jonka perustella ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän. Kirjan näkökulma on puhtaasti ateistinen, mutta silti se todistaa, että monet uskonnolliset opit ja ideat perustuvat todellisiin havaintoihin ihmisyydestä ja näin niitä kannattaa noudattaa.
Kirja lainaa Jeesuksen, Buddhan, Muhammadin ja monen muun hengellisen filosofin sanontoja hyvästä elämästä ja moraalista, jonka jälkeen Haidt esittelee tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat todeksi muinaisten profeettojen ideat.
Tietenkään kirjailija ei omaksu kaikkia uskontojen ideoita, vaan hän poimii ne, jotka ovat yhdenmukaisia tieteellisten havaintojen kanssa ja hylkää kaiken ylimääräisen, jotta hän loisi universaalin ihmisyysopin, jota pystyt noudattamaan.
Tässä kirjassa paljastuu esimerkiksi että monet suuret profeetat olivat oikeilla jäljillä, mutta he vetivät havainnoistaan liian jyrkkiä johtopäätöksiä, jolloin syntyi monia uskonnollisia oppeja, jotka olivat joko liian monimutkaisia tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi tai liian ehdottomia, jolloin vain pieni fanaattinen vähemmistö pystyy niitä noudattamaan.
Tämä voi kuulostaa vaikealta, mutta Haidt onnistui monen muun psykologin kanssa löytämään oppeja ja havaintoja, jotka yhdistävät kaikkia uskontoja ja monia sekulaareja filosofeja. Käsitykset uskontojen universaalista alkuperästä ovat melko tosia.
Tietenkin Haidt ei ole luomassa tällä kirjalla uutta uskontoa, vaan hän haluaa luoda yhteisen maailmankatsomuksen, jonka kautta elää. Kirjassa ei opeteta mitään käyttäytymissääntöjä ja rituaaleja, ainoastaan miten antaa anteeksi ja muutenkin olla todella mukava ihminen.
Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut ohjeet hyvän elämän elämiseen, vaan enemmänkin kirjassa esitetyt psykologiset havainnot onnellisuudesta, pyhän ja profaanin kokemusten tieteelliset selitykset ja erilaisten ihmisyyttä koskevien maailmankuvien historia. Olen sen verran omituinen jäbä.
Toinen mielenkiintoinen seikka oli poliittisen vasemmiston ja oikeiston analysointi, jossa pyrittiin löytämään kultainen keskitie. Kirjailija osoittaa, että vasemmiston käsitykset tasa-arvosta ja eri vähemmistöjen ja naisten ihmisoikeuksien kunnioituksesta ovat oikeutettuja, mutta konservatiivien käsitykset yhdenmukaisesta yhteisöstä, jossa on tiukkoja sosiaalisia periaatteita ovat myöskin oikeutettuja.
Haidt löytää näiden näkemysten väliltä keskitien, jossa täydellisesti toimiva yhteiskunta on sellainen, joka sallii vähemmistöjen tasa-arvoisen osallistumisen yhteiskunnassa, mutta samalla vaatii tiettyjen moraalisäännösten yhdenmukaisuutta ja lojaalisuutta yhteiskunnan arvoja ja tavoitteita kohtaan.
Kirjailijan mukaan liian epäyhtenäinen rinnakkaisyhteisöjen elo rapauttaa yhteiskunnan koheesiota, mutta liian homogeeninen yhden kansanryhmän ylivalta suhteessa vähemmistöihin tukahduttaa liian monien ihmisten vapautta ja hyvinvointia.
Kutkuttavinta Haidtin keskitien tavoittelussa on, että hän huomaamattaan argumentoi kommunismin puolesta. Kirjassa vältetään äärimmäisiä ideologia ja uskonnollisia johtopäätöksiä, mutta silti moni kommunismin ydinteesi perustellaan tässä kirjassa oikeiksi. Esimerkiksi kirjailija mainitsee Karl Marxin vain kerran ja sekin on yhteydessä, jossa hän sanoo, että Marx oli oikeassa valittaessa, että teollistuminen on vieraannuttanut työläiset tuotannosta, mutta Marx veti tästä havainnosta liian äärimmäisiä johtopäätöksiä taloudesta ja ihmisyydestä.
Kuitenkin kun Haidt alkaa perustelemaan, missä Marx oli väärässä ja mitkä ovat tieteelliset tosiasiat yksilön suhteesta työhönsä, hän huomaamattaan todistaakin kommunistiteoreetikon oikeaksi! Haidt ei ole lukenut Marxia tai muuta kommunistiteoriaa kunnolla. Tässä vaiheessa huomaa, että kaikenlaisen äärimmäisen poliittisen kirjallisuuden lukeminen on hyödyksi, kun huomaa tällaisia yhteensattumia.
Jos tuntee kirjailijan mielipiteitä tämän kirjan ulkopuolella, tietää ettei Haidt ole joku kaappikommunisti, joka on ujuttanut marxilaista teoriaa kirjaansa. Tietenkään tämä ei tarkoita vielä sitä, että meidän olisi omittava tuotantovälineet työläisten haltuun ja siirryttävä kohti kommunismia, vaan enemmänkin sitä, että joissakin asioissa Karl Marx oli oikeassa. Voi kauhistus!
Jonathan Haidtin Onnellisuushypoteesi on paljon enemmän kuin itseapuopas, joka opettaa olemaan henkinen ihminen ilman että uskoo satuihin, vaan se on ehkä paras kommunismin puolustus, jonka ei-kommunisti on kirjoittanut.