Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tanssiva karhu -voittajien listalla vastaan tulee ensimmäinen tuplavoittaja. Lauri Otonkoski voitti ensimmäisen Tanssivan karhunsa vuonna 1996 kokoelmalla Musta oli valkoinen. Seuraavan voiton toi tämä vuonna 2002 ilmestynyt runokokoelma, Olo.
Huomattavan ytimekkäästi nimetty Olo on päiväkirja, jonka runot on jaoteltu kuukausittain ja nimetty päivämäärien mukaan. Kokoelma alkaa 11.12. pyrkimyksellä päästä parturiin:
Lasiovessa lukee Hetkinen, en päässe parturiin tänäänkään,
ja kun aikaa kerran jää yli, voisihan saman tien kirjoittaa rivit täyteen
tai pakata kamansa, muuttaa toiseen maahan, mutta minkähän yli
sitä aikaa oikeastaan jää, minkä astian, minkä toiveen
tai kirouksen täyttämän huoneen.
Joulukuun tekstit ovat tällaisia pitkiä, laveita proosamaisia vyörytyksiä, joissa kohdataan ihmisiä, luetaan lehdestä uutisia, muistellaan menneitä. Tammikuussa tyyli vaihtuu, runot muuttuvatkin lyhyiksi, vain muutaman rivin kiteytyksiksi, lyhyimmillään yhteen riviin (”Veroilmoitus on ikkuna josta näkee Systeemin.”, mikä oiva tiivistys tammikuulle).
Helmikuun runot ottavat taas uuden suunnan. Ne ovat välimerkittömiä ja siirtyvät nopeasti aiheesta toiseen terävin leikkauksin. Joskus merkitykset jäävät roikkumaan kahden säkeen väliin: ”vaikka olin yksin taikka en ollut Kyösti Kallio / on presidentti hyvin yleisellä tasolla / syön chili hot dogin juon oluen / asemalla maailma on paikka tai sana Kalliolla / on hirveän paksut sormet [..]”.
Kokoelmassa pohjustetaan keväällä koittavaa purjehdusmatkaa Atlantin yli. Maalis- ja huhtikuussa se sitten koittaa, ja runot siirtyvät päiväkirjamuodosta lyhyiksi, liki aforismimaisiksi huomioiksi purjehdukselta Bermudasta Land’s Endiin.
Kokoelma on päiväkirjamuotonsa vuoksi vankasti kiinni kirjoitusajankohdassaan. ”[..] Nyt heille ei pidä mennä mitään kertomaan / Kandaharin pommituksista tai merijalkaväen arveluttavasta hankkeesta / hyökätä Tora Boran vuoriston luolastoihin [..]” Afganistanin sota näyttäytyy runoissa kuumimpana uutisaiheena. Sodan ja purjehduksen lisäksi toistuvina teemoina nähdään keskustelu A.:n kanssa (”A. ei ole nimi / eikä kaunokirjallinen pähkinä / vaan ammatti.”), psykoanalyysi muutenkin, ja pojan kuolema, johon viitataan useammassakin runossa.
Olo on mielenkiintoinen kokoelma. Minua tämä kiehtoi enemmän kuin Musta oli valkoinen, mutta ei Otonkoski nyt näiden kahden näytteen jäljiltä silti suosikkieni joukkoon nouse.
Kun poika kuoli, sekin sairaala on tässä lähellä,
monitori inahti ja suuri uni astui huoneeseen,
poni potkaisi minua rintakehään, leuka putosi
pari pykälää ja olin kevyt,
koska hänen sielunsa
oli ylhäältä päin
tarttunut minun sieluuni.
