Kuinka luotettava on kertoja, joka tuntee psykologian salat mutta kantaa syyllisyyttä lapsuudestaan? Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme on vetävä romaani, joka avaa näkymiä laajaan tieteen kenttään. Rosemary alkaa kertoa tarinaansa keskeltä, kertaa sitten alun ja saattaa tarinan sitten valmiiksi. Tässä välissä lukijaa hämätään erilaisilla psykologisilla ilmiöillä ja kertoja itsekin tunnustaa, ettei voi olla kaikesta aivan varma.
Olimme ihan suunniltamme kertoo siitä, miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat koko loppuelämään. Rosemaryn varhaislapsuus on tutkimuskohde, sillä hän toimii vertaisryhmänä sisarelleen, millä on kauaskantoiset seuraukset. Tarinan kehyskertomuksessa Rosemary on nuori opiskelija, joka yrittää päästä oman elämänsä alkuun. Lapsena niin puhelias nuori nainen vaikenisi mielellään kaikesta tai ainakin siitä, mikä liittyy hänen perheeseensä. Menneisyys nousee kuitenkin esiin ja tarina alkaa keriytyä auki. Alussa oli kolme sisarusta, nyt on vain yksi kertomassa tarinaa. Mitä lapsuudessa oikeasti tapahtui ja miksi ja kuka on syyllinen? Mikä on vanhempien rooli ja vastuu?
Karen Joy Fowler ei kerro ainoastaan Rosemaryn tarinaa vaan laittaa lukijan miettimään sellaisia käsitteitä kuin perhe ja sisaruus ja niitä vastaan tieteen etiikka ja eläintenoikeudet. Millä perusteella yksi laji saa hallita toisia ja kuinka pitkälle eläinkokeissa saa mennä? Tarina on rakennettu hyvin ja se pitää otteessaan. Eläinkokeet ovat viime vuosina olleet jonkinlainen muotiteema kirjallisuudessa, mutta Olimme ihan suunniltamme tuo niihin uudenlaisen lähestymiskulman, nimittäin inhimillisen perheen. Myös Sari Karhulahden käännös on sujuva, joten suosittelen teosta lämpimästi.