Anja Erämajan edellinen runokokoelma Ehkä liioittelen vähän (2016) palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla, ja nyt tämä uusin kokoelma on niin ikään Tanssiva karhu -ehdokkaana. Jotain raatiin tenhoavaa Erämajan tyylissä taitaa olla. Mutta miksipä ei – pidin edellisestä kokoelmasta ja tämäkin maistuu.
Kirjan runot ovat mitaltaan vaihtelevia. Osa on vain rivin-parin mittaisia, osa pidempiä, osa taas runsaita proosarunoja. Temaattisesti ollaan kokoelman nimen mukaisesti metsässä, riveiltä ja niiden välistä on luettavissa kenties parisuhteen kariutumista. Lapsuusmuistoihinkin metsän kautta palataan. Ennen kaikkea puhutaan mustikoista. Monissa lukijakommenteissa poimitaan mustikat esiin, mutta marjanpoimijoitahan me kaikki lopulta olemme, joten miksei tällainen puhuttelisi:
Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.
Näitä mustikkarunoja tekisi mieli siteerata enemmänkin, sillä ne ovat hauskoja, kekseliäitä ja puhuttelevia. Karhutkin pitävät mustikoista. Heti tuli mieleen muutamakin sukulainen, joille saattaisin tämän kokoelman vaikkapa joululahjaksi hankkia, ihan vain mustikoiden tähden. Mitä tästä opimme: jos haluat kirjoittaa pidetyn runokokoelman, puhu ymmärrettävällä ja hauskalla tavalla tärkeistä ja olennaisista asioista, kuten mustikoista.
Jo edellisestä Erämajan kokoelmasta jäi hyvä mieli. Niin on tämäkin hauska. Tyyli on tallella. Erämajalla on myös lavarunoilijan rytmi ja ote, joka välillä etenee hitaammin ja välillä yltyy maaniseen vimmaan. GoodReadsin arvioista olen oppinut, että tästä kokoelmasta on äänikirjapalveluissa olemassa äänikirja, jonka runoilija itse lukee. Se on kuulemma oivallinen. Toinen Erämajan tuttu piirre on intertekstuaalisuus, runot viittailevat sinne tänne. Korinttilaiskirjeellä riffailun tunnistaa helposti, muutakin voi poimia tai olla poimimatta. Niinkuin ne mustikat.
Ei tässä voi kuin olla ihastunut. Anja Erämaja on huikean taitava.