Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nobelpappa Saramagon 83-vuotiaana kirjoittama kuolemakirja on nautintoa ja kielen juhlaa, niin kuin kaikki muukin satiirikon tuotanto. Lukijan juoksuttaminen asiasta toiseen on häpeämätöntä ja vitsit paikoin kuin Kilon poliisista (”vasen käsi, joka sekin on ihan oikea”). Lauserönsyt ja anarkistiset välimerkkitavat ovat mestarilla ennallaan, mutta mielikuvitus pukkaa alati uutta entä jos -tarinaa.
Tällä kertaa Saramagon joku-joku-maassa kuolema tekee lakon. Kukaan ei kuole. Ikuinen elämä! Mutta hetken auvon jälkeen ei enää olekaan niin auvoista. Sairaansijat täyttyvät, hoidettavia riittää. Se, joka ikuisen elämän kynnyksellään sattuikin jo olemaan kuolemansairas, ei muuta toivo kuin kuolemaa. Ja pianhan ”maphia” kehittää tuottavan liiketoimen kuolevien toimittamisesta rajan taa.
Silloin tuoni päättää kääntää kelkkansa. Ihmiset alkavat kuolla jälleen – ja pikku uudistus: ajankohta ilmoitetaan asianomaiselle kirjallisesti viikkoa aikaisemmin. Ah autuutta! Sairauden uuvuttamat pääsevät toivomaansa lepoon. Hautausala elpyy ja kukoistaa. Mutta myös terve ihminen voi saada oman kuolinviestinsä, kun jokin onnettomuus odottaa häntä viikon päässä. Ei hyvä näinkään.
Outo tapaus – sellisti, joka ei käskystä kuole – muuttaa tuonen mielen ja tarinan luonteen. Painopiste siirtyy kuoleman kanssa tavalla ja toisellakin kamppailleesta yhteisöstä päähenkilö tuoneen, joka on nainen; nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Ja sitten kuvaan tulee tuo sellisti, joka on mies.
Ilkikurisuudessaankin lempeä tarina haastaa miettimään, kannattaneeko pelätä enempää kuolemaa kuin elämääkään.