Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mutta yhden tietyn piirteen mukainen homoseksuaali ei voi kuitenkaan koskaan olla. Onnellinen.
Romaanin Oikeus rakkauteen alkuosassa Pontus Wikner kirjoittaa näin muistelmissaan. Hän elää 1800-luvun puolivälissä, mitä suurimmassa määrin salattuna, nykyajan termein kaapissa olevana, homoseksuaalina. Kärsineenä, onnettomana, mutta kuitenkin kiihkeästi rakastaneena.
Pontus on oikea historiallinen henkilö; hän eli vuosina 1837–1888 ja toimi uskonnollisena kirjailijana ja filosofina. Kirjan alussa hänestä piti kuitenkin tulla pappi. Nuori Pontus lähti pienistä ja köyhistä oloista Uppsalan yliopistoon opiskelemaan teologiaa. Hän oli syvästi uskonnollinen ja kiitollinen hyväntekijöilleen saamastaan mahdollisuudesta opiskella, hän ripustaa seinälleen apostoli Pietarin ja taloudellisten tukijoidensa kuvat, mutta samaan riviin tulee väkisinkin emalireunuksinen kuva ”pikku Hugosta”, eikä lukijalta kestä kovinkaan kauan tajuta, mikä tämän pojan asema Pontuksen elämässä on.
Mutta sitten tulee Herman, ihana komea – tai kaunis – Herman, johon Pontus rakastuu täyttä päätä. Herman on todellisempi kuin Hugo, hän opiskelee ja viettää aikaa samoissa piireissä kuin Pontus. Rakkaussuhteesta tulee perin ristiriitainen, suorastaan repivä. Todelliset tunteet pysyvät tiiviisti pinnan alla, mutta (lähettämättömissä) kirjeissä sentään niitä tunteita veivataan suuntaan jos toiseen. Pontus muistaa koko ajan uskonnon vaatimukset, hän koettaa rakastaa Jeesusta kuten Hermania, ja onnistuukin luomaan itselleen mielikuvan Jeesuksen käsivarsilla lepäämisestä. Mutta Herman on liian todellinen.
Sitten siirrytään ajassa noin sata vuotta eteenpäin, 1970-luvulle. Saamme tutustua Ronnyyn, joka on myös nuori homoseksuaali ja joka etsii oikeutusta ja kohdetta rakkaudelleen. Onko mikään muuttunut? On toki, jopa pienessä Örebron kaupungissa löytyy homojen iskupaikkoja, mutta Ronny ei löydä sisään niihin piireihin. Kun hän saa lopulta mahdollisuuden seksiin, onkin tilanne yhtäkkiä liian vaikea ja toinen osapuolikin kerrassaan vastenmielinen. Mutta sitten Ronny alkaa vähitellen tulla ulos kaapista, hän päättää lopulta järjestää mielenosoituksenkin. Sitten hän vain katoaa kuvasta, kuin pois pyyhkäistynä.
Lopuksi meille esitellään lyhyesti naispari Vanja ja Kerstin, jotka myös etsivät oikeutta mennä naimisiin ja virallistaa täten suhteensa.
Jonas Gardell kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesti. Jo varhaisemmassa teossarjassaan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin hän osoitti taitonsa paneutua lähihistoriaan. Sen hän osaa nytkin, mutta Pontus Wikneristä kertova 1800-luvun jakso puhutteli minua eniten; se osoitti, miten tunteiden historia on sisällöltään ja ilmenemistavoiltaan yhtaikaa sekä samanlaista että erilaista. Gardellin tapa kuvata mennyttä aikaa on hienovarainen ja lisäksi hyvin uskottava. Hän osaa käyttää sellaista kieltä, jota entisten aikojen edustajan voisi kuvitella käyttävän, sen rytmi ja ilmaisut ovat selvästikin 1800-luvulta eivätkä nykypäivästä; jospa nyt ehkä katsekontakti -sanan olisi voinut korvata jollain muulla. Tässä lienee kyse myös suomennoksesta, mutta nähdäkseni Otto Lappalaisen työ on pieteetillä ja taidolla tehty.
