Minä, Oboi, seisoin yksin kaupungin laidalla. Olin juuri saapunut.
Oboi on paennut kammottavasta vankilasta ja löytänyt tiensä vaivalloisen matkan jälkeen kaupunkiin. Kaupunki on kummallinen paikka: Oboille selviää pian, ettei kukaan kaupungissa osaa lukea. Toista on vankilassa: siellä luettiin vaikka millä mitalla. Oboi on lukenut paljon tietokirjallisuutta, mutta tarinoihin hän ei usko. Kaupungin kirpputorilla Oboi kohtaa oudon naisen, jolta hän saa tyhjän kirjan ja lupauksen, että kirja voi vapauttaa ihmiset vankiloistaan ja auttaa Oboita löytämään jotain, minkä hän luuli kadonneen lopullisesti.
Kaupunki osoittautuu tukalaksi paikaksi, kun vartijat alkavat ahdistella Oboita. Hän joutuu pakenemaan. Oboi onnistuu harhauttamaan vartijat ja törmää sattumalta tyttöön, joka erottuu joukosta kahdesta syystä: hän on ensinnäkin hyvin kalpea, ei siis vain vaalea, vaan iholtaan aivan valkoinen, ja toiseksi, hän lukee kirjaa. Kirjaa! Kaupungissa, jossa kenenkään ei pitäisi osata lukea!
Tyttö – Thule – ei ole edes ainoa lukutaitoinen ja löytyypä kaupungista salaa toimiva kirjastokin. Näin Oboille löytyy kaupungista koti ja uusia ystäviä. Oboi alkaa tutustua Vuorikaupungin kummallisuuksiin ja tyhjä kirjakin alkaa kummasti täyttyä ja viedä Oboin tarinaa eteenpäin.
Oboin kirja on kiehtova nuortenkirja maailmasta, josta lukutaito on tietoisesti hävitetty. Tähän johtaneet selviävät tarinan avautuessa, kirjan maailma on kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja kytkeytyy kiehtovilla tavoilla omaan maailmaamme. Aikuinen lukija huomaa tarinasta kaikenlaista kirjallisuusviittausta ja oivaltavaa metafiktiivistä kikkailua vaikkapa Tarinan vailla loppua tapaan (mutta vetävämmin; hämmästyin taannoin, miten puiseva Tarina vailla loppua kirjana oli, kun yritin sitä lapsilleni lukea); nuoremmille lukijoille tämä puoli ei tietenkään samalla tavalla aukea, mutta itse tarina on jännittävä seikkailu, jossa on kaikenlaisia yllättäviä käänteitä.
Sini Helminen kritisoi muuten positiivisessa arviossaan dystopiamaailman taustaselitystä, joka liippaa turhan läheltä joitain koronasalaliittoja. Tästä olen samaa mieltä: kyseessä on pieni, vähämerkityksinen taustadetalji, joka tuntuu kuitenkin nykyisissä olosuhteissa vähän mauttomalta. Ei se kirjaa kuitenkaan pilaa. Myös aivottomien normojen dystopiamaailma, jossa kaikki vain tuijottavat kämmeneensä kiinteästi asennettua kännykänkaltaista laitetta, tuntuu paikoin vähän osoittelevalta. Nuoriso on toki paljon kiinni älylaitteissaan, mutta ei älylaitekulttuuri sentään aivan lukutaidotonta ole: päinvastoin nythän kirjoitetaan ja luetaan varsin paljon – ei vain aina perinteisiä paperikirjoja.
Tästä huolimatta ei voi kuin ihastella: Veera Salmi on sekä ahkera että taitava kirjailija. Aion suositella tätä luettavaksi 13-vuotiaalle tyttärelleni. Vastaanotto voi olla innostunutta. Yläkouluikäiset ja sitä vanhemmat kirjojen ja lukemisen ystävät lienevät ominta kohderyhmää tälle kirjalle; mikään ihan lastenkirja tämä ei vaativuudeltaan ja aiheeltaan ole. Kuvittelisin Oboin tarinan toimivan hyvin myös ääneen luettuna vähän nuoremmillekin kuuntelijoille, lyhyet luvut ainakin istuvat mukavasti ääneen lukemiseen.