Pirkko Kolbe (1932–2008), pakinoitsijanimeltään Pii, oli yksi Suomen tunnetuimpia naispuolisia toimittajia ja pakinoitsijoita: monet meistä muistavat hänet erityisesti Helsingin Sanomien Piin pakinoista, joiden lopussa oli aina Kympin huuli, usein pikkutuhma mutta aina osuva lausahdus. Hänen tyttärensä, professori Laura Kolbe, on kirjoittanut hänestä elämäkerran, jossa valotetaan Pirkko Kolben uraa ja yksityiselämää.
Kolbe suoritti elämässään sosiologisen määritelmän mukaisen luokkaretken, toisin sanoen hän siirtyi sekä omien opintojensa että työnsä ja avioliittonsa kautta pienviljelijöistä laveaan keskiluokkaan; tosin liitto viipurilaissyntyisen ekonomi Boris Kolben kanssa oli onneton, ”strindbergiläinen”, kuten Laura Kolbe asian määrittelee. Puolisojen eron aikaan Boris Kolbella oli jo uusi perhe valmiina. Myöhemmin Pirkko ei halunnut enää uutta parisuhdetta.
Pirkko Kolben tärkeimmät työnantajat olivat Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat. Hänen tyylinsä oli usein kirpeä ja voimallinen; eräs hänen tärkeimmistä aatteistaan oli naisen aseman kohottaminen ja virkaäitien puolustaminen. Tämä ei tietenkään miellyttänyt kaikkia lukijoita, ja hänelle lähetettiin erinäistä vihapostia ja soitettiin kiukkuisia puheluita. Kuitenkin esimerkiksi uskonto oli aihe, johon hän ei teksteissään koskenut.
Vuosien työskentely lehtialalla merkitsi varsinkin noina aikoina paljon kosteita lounaita ja iloisia illanviettoja, joka koitui siinä mielessä Kolben kohtaloksi, että hän alkoholisoitui ja käytti myös lääkkeitä turruttaakseen mielentilojaan. Hän onnistui kuitenkin myöhemmin raitistumaan. Eläkkeelle jääminen oli hänelle sittemmin vakavan kriisin paikka.
Laura Kolben elämäkerta äidistään on pieteetillä kirjoitettu, ei tosiasioita piilotteleva, mutta tavallaan tyylikäs ja sivistynytkin. Se kertoo kohdehenkilönsä lisäksi paljon kiinnostavia yksityiskohtia etenkin 1970- ja 1980-luvun lehtimaailmasta ja toimittajan työstä, ja on kovastikin suositeltava näistä aloista kiinnostuneille, ja kertoohan se myös kiinnostavan yksilön elämän.