Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nuolen sinua hellästi – onpas provokatiivinen kirjan nimi! Mitähän pornoa tämä lieneekään? Ei sentään, kysymyksessä on kuuluisan kirjailijan Virginia Woolfin (1882–1941), syntyjään Stephen, pieni mutta mielenkiintoinen kirjekokoelma kirjailijan nuoruuden vuosilta.
Kirja on siinäkin suhteessa mielenkiintoinen, että se valottaa kirjailijan elämää hänen omien sanojensa kautta ajalta, jolloin hän ei vielä – ilmeisesti – kirjoittanut sittemmin kuuluisiksi nousseita päiväkirjojaan; niidenhän ensimmäinen osa kuvaa jo aikaa, jolloin hän oli naimisissa Leonard Woolfin kanssa. Nyt Virginia asuu vielä yhdessä isänsä ja sisarustensa kanssa; isä tosin kuolee vuonna 1904. Kirjeiden saajia ei ole kovin suuri joukko; enimmät on osoitettu Virginian läheiselle ystävälle ja rakastetulle Violet Dickinsonille (1856–1948), lisäksi mukana ovat joidenkin kirjeiden kautta sisar Vanessa ja tämän puoliso Clive Bell, jolta esikoiskirjaansa laativa kirjailija pyysi neuvoja ja kritiikkiä; teos ilmestyi sitten 1915 nimellä Menomatka.
Mutta kirjeet Violetille ovat kokoelman ydin. Niissä on etenkin alkuvaiheessa hyvin eksplisiittistä erotiikkaa. ”Minusta on surullista ajatella, että värkkisi ovat ruosteessa. Ymmärrän, että ne kaipaavat kunnon nuolemista uskolliselta Pääskyltäsi – otusrukka”, kirjoittaa Virginia rohkeasti. Niinpä niin, emme me 2000-luvun ihmiset ole keksineet erotiikkaa, kyllä se on aina ollut olemassa ja sen ilmenemismuodot ovat olleet moninaisia.
Tämän melkein ylitsepursuavan seksuaalisuuden rinnalla on aika yllättävää, että Virginia saattoi kirjoittaa ”omalle Violetilleen” palturia senkun ehti. Kaikkea ei voi tietenkään enää todistaa, mutta paksuimmalta tuntuivat valheet kirjailijan veljestä Thobysta: hän kertoi pokerinaamaisena 22.11.1906, että ”Thoby voi niin hyvin kuin on mahdollista. Me emme ole huolissamme.” Eikä veljestä enää tarvinnutkaan olla huolissaan, sillä hän oli kuollut lavantautiin pari päivää sitten.
Mutta sen jälkeen Virginia sepitti Thobyn elämää vaikka kuinka: mitä tämä teki, ajatteli, söi ja halusi. Vasta joulukuussa Violet, joka itsekin sairasti lavantautia, sai tietää asian todellisen laidan; ehkäpä Virginia halusi säästää sairasta rakastettuaan kuoleman todellisuudelta. Ilmeisestikin rakastavaisten välit sitten haalenivat vähitellen, ainakin siinä vaiheessa, kun Virginian tuleva aviomies Leonard Woolf astui kuvaan.
Kuten päiväkirjoissakin, myös näissä nuoruuden kirjeissään Virginia Woolf kuvaa masennustilojaan yleensä vain rivien välissä, peitellysti. Tammikuussa 1906 hän kuitenkin kirjoitti Violetille: ”Kirjeeni alkavat käydä harvinaisiksi ja harvoiksi. Meistä tulee vanhoja ja kaljuja ja hampaattomia – ja tämä on yksi vanhuudenhöpsötyksistäni.” Tätä kirjoittaessaan Virginia oli siis noin 24-vuotias, ja kuten tiedämme, hän ei koskaan ehtinyt vanhaksi, vaan käveli jokeen kiviä taskuissaan paljon sitä ennen.
Tuomas Kilven suomennos tuntuu ihan sujuvalta ja etenkin kirjan esipuhe on mielenkiintoinen. Ainoa, mikä minua mietitytti, oli luettavuuden nimissä tehty muutos, sillä Woolfin harrastamat &-merkit oli kokonaan korvattu ja-sanoilla. Jotenkin jäin vain kaipaamaan näitä merkkejä luettuani aikoinaan päiväkirjat Ville-Juhani Sutisen suomennoksina, ja niissä kirjailijan omintakeinen merkkikieli oli jätetty silleen. Paljon ajatuksia herättävä tämä kirjekokoelma joka tapauksessa oli.
