Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Numeroruuhka jatkaa Antti ja Paavo Pasasen tarinaa, mitä onkin jo odotettu. Tämä jo viides kirja jatkaa samalla tutun huumorin sävyttämällä tyylillä ja silti vakaviinkin asioihin paneutuen.
Antti Pasanen on toimittaja ja Paavon isä, yksinhuoltaja. Arki on sitä, että yritetään selviytyä ja se olisikin helppoa, jollei kaiken aikaa tapahtuisi jotain. No, kenenpä arki se olisi tasaista puurtamista.
Lähtökohta on se, että Antin pitäisi hommata Paavolle puku, koska pormestari on kutsunut nelosluokkalaiset itsenäisyyspäivän juhliin. Suhde Enniin on hiukan kummallinen ja Antti yrittää päästä selville siitä. Antin isä toipuu aivoinfarktista ja tarvitsee väliaikaisen kodin siksi aikaa, kun omaa kotia rempataan paremmin kuljettavaksi. Eikä vaan isä, vaan myös työkaveri Piippo saa sijaa majatalossa. Pipo-koira on se, joka pitää Anttia edes jotenkin kartalla, kun sen elämään kuuluu säännölliset ulkoilut, mitä nyt välillä koira lähtee omille teilleen.
On suorastaan hengästyttävää lukea, mitä kaikkea voikaan tapahtua. Kun kaiken nupiksi painaa YT-neuvottelut ja niissä käy kalpaten, alkaa Antin kestokyky olla aika lailla tapissa. Se fiilis, mikä sieltä nouseee, on ihan ravistelevaa, mitä ihminen kokee mielessään, kun työpaikka menee alta ja kokee olonsa arvottomaksi.
Onneksi ovat vanhat ystävät jo puistoajoilta, Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi, Pihla-Puolukka ja Linda-Väsynyt, jotka kukin omalla tavallaan pitävät Anttia ”pystyssä”. Aikoinaan he tapasivat lasten kanssa puistossa, nykyisin se tapaamispaikka on koirapuisto. Tykkään erityisesti Nelli-Tupperwaren hyvinkin suorasanaisesta tyylistä.
Kaiken aikaa kirjassa leijuu se fiilis, että kaikki lutviutuu, asioilla on tapana järjestyä, vaikka kuin mustaa välillä olisi.
”Oli pilvinen päivä. Ilma oli kylmä, mutta pakkaslumi kuivaa. Isä katseli hetken lumista pihaa rapun edessä ja kysyi sitten, mihin mennään, mutta ei mennä kauas. Köpöteltiin noin neljäkymmentä metriä alaovelta hiekkalaatikon vieressä olevalle penkille. Eihän matka pitkä ollut, mutta oli se alku.”
Numeroruuhka on hemmetin hyvä kirja. Eve Hietamies on osanut kertoa sen, mikä monelle meistä on tuttua. Tyyli on kuitenkin se, mikä puree. Miten saakin raskaista ja vakavista asioista niin ihanan raivokkaita, että joutuu vähän päästä naurahtamaan. Ehkä se on jonkinlainen tuttuuden tunne. Kaiken kaikkiaan aika monelle soisin tämän kirjan olevan hellää vertaistukea.
Jatkoa odotellen…
