Keski-ikäinen median sekatyöläinen palkataan kovalla rahalla kirjoittamaan perusteilla olevan sanomalehden toiminnasta kertovaa paljastuskirjaa. Lehden päätoimittajan tavoitteena on, että lehti tekee niin rajut rajatun painoksen ennakkonumerot, että jokin taho on valmis maksamaan siitä, että varsinaisen lehden julkaisemista ei koskaan aloiteta. Lehteen palkataan muutamia toimittajia ideoimaan juttuja ja keräämään aineistoa. Pian huomataan, että päätoimittajan odottamia jopa vaarallisen mojovia skuuppeja on todellakin luvassa.
Umberto Eco pääsee mediasatiirissaan Numero Zeron tapaus mellastamaan vahvimmalla kentällään. Hän analysoi kirpeästi sanomalehtitoimituksen juttujen keruun realiteetteja, arvomaailmaa ja lukijakunta-analyysejä. Toimituksen palaverit ovat hersyvää luettavaa, kun välillä vyörytetään kiellettyjen kliseiden luetteloja, välillä tavanomaisesta poikkeavia johtopäätöksiä, välillä ihan muuten vain päättömiä juttuja.
Niin, ja ne skuupit. Tuntuu, että Numero Zeron tapaus on paikoin parodiaa jopa Econ omasta tuotannosta. Salaliittoteorioita saadaan tosin odottaa yli 70 sivua ja temppeliritareita vielä parikymmentä sivua pidemmälle. Mutta lopulta keskiöön nousee melkoinen sotku, joka lienee johtunut Mussolinin kuolemasta – ei siis tietenkään vuonna 1945, kuten virallinen historia tietää kertoa, vaan vasta 25 vuotta myöhemmin.
Uskokoon, joka tahtoo. Näinä vääristelevän median ja harhaanjohtavan tiedonvälityksen kultapäivinä mediakritiikki tuntuu yhdellä jos toisella olevan hukassa. Eco haastaa huomaamaan, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ja miten vaivattomalla tavalla! Numero Zeron tapaus on mitä viihdyttävintä proosaa. Suosittelen!