Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomessa Nukkumatti nukutti Pikku kakkosen katsojia viimeksi vuoden 2003 viimeisenä iltana. Sitä ennen tämä Itä-Saksan ja sosialismin lähettiläs esiintyi telkkarissamme yli kolmen vuosikymmenen ajan, eli varsin kauan jopa kansainvälisellä mittapuulla. Nukkumatti onkin harvoja kylmän sodan itäsaksalaisia voittajia ja sitä paitsi tuote, joka jatkaa eloaan vielä tänäkin päivänä, vaikkakaan ei enää Suomessa.
Ylen tuottaja ja toimittaja Sakari Silvola perehtyy kirjassaan Nukkumatin historiaan, matkustaa Saksaan tutustumaan sen tekijöihin ja pohtii miten DDR:n arki ja ideologia näkyi animaatiossa.
Nukkumatin syntyhistoriasta kerrotaan mehukasta tarinaa, miten se syntyi Kylmän sodan eli tässä tapauksessa Itä- ja Länsi-Saksan kilpavarustelun tuloksena. Länsi-Saksalla oli nimittäin myös oma kilpaileva Nukkumatti-animaationsa, joka ei kuitenkaan koskaan löytänyt kummoista suosiota. Silvola hieman korjaa tätä laajalle levinnyttä tarinaa. Länsi-Saksan näkökulmasta mitään kilpajuoksua ei ollut olemassakaan, sillä heidän sarjansa oli jo kehitetty valmiiksi ja ensimmäiset jaksot tehty, kun Itä-Saksan TV päätti tehdä kilpailevan tuotteen. Itä-Saksan näkökulmasta kilpailuasetelma oli kuitenkin olemassa, länsisaksalainen idea Nukkumatti-animaatiosta oli nimittäin sen verran hyvä, että se kannatti varastaa ja tehdä mielellään parempi versio, missä myös onnistuttiin.
Silvola valoittaa mielenkiintoisesti näitä Nukkumatin syntyhetkiä. Animaatio syntyy vuonna 1959 ja Itä-Saksa on huolestuttavasti tyhjenemässä ihmisistä; Itä-Saksasta loikkaa vuoteen 1961 mennessä Länsi-Saksaan jopa 2,7 miljoonaa ihmistä. Vuosi 1961 osoittautuukin vedenjakajaksi, sillä juuri silloin pystytetään Berliinin muuri, kylmän sodan tunnetuin symboli.
Silvola pohtii, miten varhaisia Nukkumatti-animaatioita on mielenkiintoista tarkastella juuri tätä taustaa vasten. Jo alkuaikoina Nukkumatti muodostuu sosialismin lempeäksi lähettilääksi, jonka kautta arkinen elämä Itä-Saksassa näyttäytyy ennen kaikkea harmonisena. Itse en lapsuuteni Nukkumatteja enää tarkasti muista, joten oli kiinnostavaa lukea, miten animaatiossa toisinaan käytettiin todellisia itäsaksalaisia paikkoja ja tietysti siinä näkyi sellaisia itäsaksalaisia saavutuksia kuin kotoperäinen Trabant-auto.
Nukkumatti tunnetaankin siitä, että hän käyttää kulkuvälineinään mitä erilaisempia välineitä. Joskus tämä on antanut tekijöille harmaita hiuksia, kuten jakso, jossa Nukkumatti saapuu kuumailmapallolla. Kyseinen jakso joutui pannaan kun eräs kuuluisa loikkaus toteutettiin juurikin kuumailmapallolla.
Varsinaisen propagandan puolelle mennään kahdessa jaksossa, jossa Nukkumatti vierailee Itä-Saksan kansanarmeijan luona. Suomessa näitä jaksoja ei koskaan näytetty ja yhdistyneessä Saksassakin ne pysyvät tiukasti lukkojen takana. Nämä kaksi jaksoa ovat ainoa tunnettu esimerkki ylhäältä tulleesta käskystä, näin muuten Nukkumattia ei voi luonnehtia poliittiseksi tilaustuotteeksi, vaan sen maailma kumpusi siitä arjesta, jossa nukkeanimaation ammattilaiset itse elivät, Silvola tähdentää.
Silvola tapaa animaattori Marianne Serowskin, joka teki Nukkumattia vuodesta 1972 aina 1990-luvun puoliväliin asti. Mariannen kautta avautuu Nukkumatin parissa tehty arkinen työ ja siitä lukeminen oli itselleni kenties kirjan mieluisinta antia. Mariannen nyt jo edesmennyt aviomies Harald Serowski suunnitteli sarjaan yli 200 kulkuneuvoa ja tutuksi tulee tietysti myös niin ikään edesmennyt Gerhard Behrendt, Nukkumatin varsinainen isä ja pääsuunnittelija.
Kiintoisaa DDR:n aikaisessa Nukkumatissa on se, että vaikka laadukas sarja oli valtion käyntikortti ja sen haluttiin leviävän länsimaihin, niin itse Nukkumatti ylitti rautaesiripun vain harvoin. Nukkumatin eksoottisimmaksi vierailuiksi jäivät vierailut Japanissa, Intiassa ja Suomen Lapissa, jossa Nukkumatti kävi kahdessa jaksossa vuonna 1983. Nämä suomijaksot käsikirjoitti toimittaja Taina Repo, joka asui näihin aikoihin Itä-Berliinissä. Tässä yhteydessä Silvola käsittelee lyhyesti myös Suomen ja DDR:n välisiä suhteita, jotka olivat sinänsä oikein lämpimät, mutta toisaalta Suomen kannalta myös hankalat, sillä Suomi halusia tasapainoilla molempien Saksojen välillä. DDR:n tunnistaminen valtiona olisi johtanut Länsi-Saksan diplomaattisuhteiden katkeamiseen, mistä johtuen Suomi ei tunnustanut kumpaakaan ennen vuotta 1973.
Silvola onnistuukin kirjassaan yhdistämään nukkeanimaation mikrohistorian laajempaan kehykseen, joten lukiessa tulee esiin lukuisia näkökulmia ja yksityiskohtia, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi. Mielenkiintoisin kysymys on ehkä kulttuurin suhde valtaan. DDR oli tunnettu laadukkaasta kirjallisuudesta, lastenohjelmista ja teatterista, mutta millä ehdoilla tämä tapahtui ja mikä oli kulttuurityöläisten liikkumavara?
Nukkumatin tapauksessa tämä ristiriita epäpoliittisen tekemisen ja ideologisesti värittyneen lopputuloksen välillä ei ehkä sittenkään ole suuri, Silvola kirjoittaa. Nukkumatin sisältö ja päämäärät olivat ikään kuin sisäänkirjoitettuja ohjelmaan, itäsaksalainen arki ja elämä, siitä haluttiin kertoa ja sitä DDR:n aikainen Nukkumatti näytti. Vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen Nukkumatti menetti kosketuksensa arkirealismiin ja alkoi seikkailla enemmän satumaailmoissa.
Nukkumatin kylmä sota on kaikkiaan oikein onnistunut teos, enpä olisi arvannut mitä kaikkea lapsuuteni Nukkumatin takaa oikein löytyykään. Suositeltavaa luettavaa, ehdottomasti!