Erik Axl Sundin pseudonyymin takana on tunnetusti kaksi ruotsalaiskirjailijaa, kansiliepeen perusteella kaksi ei-niin-nuorta-vihaista-miestä, Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Heidän aiemmat teoksensa, Varistyttö-trilogia sekä uuden sarjan aloittanut Lasiruumiit, saavuttivat melkoista huomiota dekkaripiireissä, ja jatko-osa antoikin odottaa itseään neljä vuotta, mikä on näissä kuvioissa melko kauan.
Nukkemestari kertoo kahdesta 16-vuotiaasta tytöstä, Novasta ja Mercystä, joiden tausta on hyvin erilainen, mutta he tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät ankeassa nuorisokodissa, mikä ei muuten tunnu olevan kovin ainutlaatuinen kuvio tässä skenessä. Ehkäpä nämä laitosnuoret nähdään jotenkin tavallista sopivampana riistana hyväksikäyttäjille, mutta kuten kirja todistaa, ei tavallinen perhetyttökään ole turvassa.
Kaikki julma saalistus alkaa tietenkin internetin syövereissä. Totta kai myös tässä kirjassa on välttämätön kuolemantapaus heti alussa, kun korkeita kerrostaloja ympäröivältä kalliolta löytyy nuoren naisen ruumis, eikä heti luonnollisestikaan tiedetä, onko kyseessä itsemurha vai murha. Tutkimuksissa ovat mukana aloitteleva poliisi Yrsa Helgadóttir ja keskeisenä hahmona sitten rikosteknikko Kevin Jonsson, eksentrinen elokuvanörtti. Hän on elokuvien suhteen varsinainen nitpicker, pilkunviilaaja, joka noukkii leffoista mokia sen kun ehtii ja osaa sitten suosikeistaan suunnilleen kaikki vuorosanat ulkoa. Vielä mukaan lisätään keski-ikäinen menestyvä mies Sven-Olof Pontén, oikea lapsipornoa kuluttava iljetys, ja hänen nuori tyttärensä Alice. Siinähän sitä kuviota kerrakseen, ei todellakaan ehkä kaikista omaperäisintä, mutta kirjailijapari saa heihin kieltämättä ihan omanlaatuisensa hengen. Ja tässä kohtaa on ihan pakko mainita, että sivuhenkilönä vilahtaa myös Ivo Andric -niminen nobelkirjailijan täyskaima, mikä ei liene kirjoittajilta ihan pelkkä lipsahdus…
On sanottava, että Sundin kirjat eivät ole kaikille, eivät edes kaikille dekkarinystäville. Sama koskee Nukkemestaria – sen maailmankuva on mustista mustin, syvän kyyninen ja ehkä sadistinenkin. Kaikki on kaupan, kaikkea voi ostaa, mikään perversio ei ilmeisesti ole liian kiero toteutuakseen. Keheenkään ei voi lopulta luottaa, koska kuka tahansa voi pettää luottamuksen ja tappaa viattomuuden. Täytyy sanoa, että kirjaa lukiessa jopa minulle tuli monta kerta tunne siitä, että onko tämä jo liikaa, tahrataanko tässä kirjassa kaikki mahdollinen, monta kertaa suuremmatkin asiat kuin yksi Metallican lempikappaleistani. Mutta ehkäpä fiktiossa voi kärjistää sen, minkä tosielämässä näkee paljon miedompana – mikä on sitten totuus, on liian vaikea kysymys tässä ratkaistavaksi.
Tämän kirjan voivat – ja kannattaakin – lukea tietenkin ne monet, joille Sundin tyyli ei ole ollut liian synkkää aiempien kirjojen perusteella, mutta lievällä varauksella suosittelisin sitä niille uusillekin lukijoille, jotka eivät vähästä pelästy.